Tutun muistolle

 

Juuri ennen juhannusta meidät tavoitti suru-uutinen entisen kyläläisen poismenosta. Kuin tietävän lähtönsä lähestyvän, hän vieraili kotikylällään muutama päivä aiemmin. Samana iltana muodostui tavattoman kaunis, satumainen usva pelloille. Aurinko oli laskenut punaten horisontin. Ilmestys ikään kuin kunnioitti tämän suuren luonnonystävän poismenoa.

Meillä kasvaa vanha juhannusruusu ja se alkoi kukkimaan. Sade hieman haittaa kukintaa. Muuten vesi on tarpeen viljelyksille ja rengaskaivoille. Ruusun alku on mailtamme, joka oli edesmenneen henkilön mummon kotipaikka.

Vein ruusukimpun poisnukkuneen kotipaikalle.

Sinne johti metsätie. 

Voi surkeus! Vainajan kotitalo oli purettu. Pienet peltotilkut, joista perhe repi vaatimattoman elantonsa, ryytimaa, marjapensaat, kukkapenkki. Kaikki oli hävitetty ja istutettu kuuselle. Parinkymmenen vuoden kuluttua kukaan ei enää tiedä, että paikalla on perhe asunut ja viljellyt peltotikkuaan. Iloineen ja suruineen. Kaikki on hävitetty ja metsitetty. Vainajan kotitalon paikalle oli tehty puutavararekkojen käännytyspaikka.

Tehometsätaloutta harjoittava naapuri oli ostanut paikan. Toinen naapuri kehui, että saatiin sekin aukko metsää kasvamaan. Näinköhän käy meidänkin, lähes 300 vuotta vanhan sukutilan peltojen ja perinnerakennusten kun nykyisistä omistajista aika jättää? Kaikki puretaan ja metsitetään kuuselle. "-Pellot täytyy metsittää että saadaan lapsille leipää", kommentoi joku takavuosina. Niin, ruokaahan saa kaupasta. Turha on hyviä peltoja maataloudelle uhrata. Kaikki maajussit ovat kepulaisia, tai vieläkin pahempaa; persuja tai vihervassareita, hyi hitto! Metsittää vaan, niin siitä saa rahaa! 

En valehtele, jos sanon että itku tuli katsellessa tutun kotia.

Vain muutama tiilenmurikka oli jäänyt kodista jäljelle. 

Laskin ruusut edesmenneen tutun puretun kodin paikalle. 

Vieressa valkolehdokit kukkivat. Niitä ei tehometsätalous ole vielä onnistunut hävittämään. 

Ostin kaupasta Luonnonsuojeluliiton surunvalitteluadressin. Osa sen tuotosta käytetään maamme luonnonsuojelutoimintaan. Minusta tämä on kunnianosoitus suurelle luonnonystävälle. 

Myös adressin värssy sopii luonnossa paljon retkeilleelle. Lepää rauhassa, Matti! 

Vilkasta Avoimissa Kylissä

 

Suunnilleen 20 henkeä kävi kesäkahvilassamme ja monet lienevät tulleet Koiravaaran Yläpihan laiduntapahtumasta tänne. Yhteisenä huolenaiheena monilla on, miten saadaan vanhat pihapiirit ja kaukonäkymät säilymään avoimina jatkossakin alueilla, joissa harjoitetaan tehometsätaloutta.

Kiitokset kaikille kävijöille ja tervetuloa uudelleen!

Kirjoitetaan kyläkirjaa!

 

Tammikuu on tullut valkohankineen! Tänä vuonna ei olekaan niin hurjasti lunta kuin tavallisesti.

Olemme kirjoittaneet kyläkirjaa vuodesta 2017 lähtien. Saimme kirjalle hyvin seutua tuntevan taittajan sekä kielentarkastajan. Lisää muistoja ja vanhoja valokuvia mahtuu kirjaan mukaan. Lähetä materiaali sivakankylakirja@gmail.com. Eniten osallistuneet palkitaan ihkauudella kyläkirjalla! 

Maisemapäivä

 

Tarina Yläpihan matkailutilasta syntyi tarpeesta säilyttää edes osa aiemmin kuuluisan Sivakkavaaran komeista vaaramaisemista. Häkkilän Yläpihan maanviljelijä Hannes Häkkinen arvosti maisemia suuresti. Tämän kuoltua lähes kaikki kylän pellot metsitettiin kuuselle. Ei ollut ketään, joka olisi kyseenalaistanut toiminnan. Maanomistajien puoluepoliittiset näkemykset vielä edistivät asiaa. Tarjottiinpa EU-tukipeltojen metsitystä meillekin. Pellot metsittämällä samalla olisi kadonnut Sivakkavaaran tunnusmerkki vaaramaisema Hannes Häkkisen sukutilan mailta. Syntyi kysymys miten pitää maisema-asiaa esillä ja säilyttää omat vaaramaisemat avoimina. Niinpä tuli idea perinnetilan perustamisesta. Netistä löytyi sopiva vanha maalaistalo entisen päärakennuksemme paikalle ja loppu onkin historiaa. Pääosa pelloista on kunnostettu niittokelpoisiksi ja loputkin aiotaan kivetä lähivuosina. Koiravaaran kylänosassa on perustettu suojelualue, joka takaa peltojen ja näin ollen arvokkaan kulttuurimaiseman säilymisen tulevaisuudessa.

Luomua vai ei....

Polkan sato alkoi viimeinkin kypsyä elokuussa, kun muilla mansikkakausi alkoi suunnilleen juhannuksen tienoilla. Pensaat näyttävät reheviltä, sato keskinkertainen. Koeviljelemme mansikkaa "luonnonmukaisin menetelmin" - kuten termi kuuluu. Emme ole siis luomuvalvonnan alaisina pienen pinta-alan sekä valvonnan suurien kustannusten vuoksi. 

Luomuviljelijä maksaa siis itse pakollisen luomutarkastuksen! Tänne ei kannata investoida mitään kalliita viljelmiä, sillä seuraava isäntä metsittää kuuselle tämänkin ryytimaan. Nykypolvilla ei ole arvostusta esi-isien työtä kohtaan. Ei ole maahenkeä. Miten kiviset pellot on käsipelillä raivattu ja niitä viljelty. Ollaan päästy kaupungissa rahan makuun ja sitä tahdotaan aina vaan lisää ja lisää piittaamatta perinteistä. Pienviljely on ekologinen elämäntapa, jossa kunnioitetaan menneiden sukupolvien työtä. Se ei (rahan)tuotannon maksimointia! 

Tilalla on saatu kohtalaisen hyviä kokemuksia tavanomaisesti tuotetusta mansikasta. Yksi kymmenen metrin penkki tuottaa satoa viisi kiloa. Siitä äkkiseltään laskettuna aarista saa sata kiloa satoa. Ihan mukava määrä kun mansikan hinta on mitä on.

Perustimme luonnonmukaisesti viljellyn mansikkamaan viitisen vuotta sitten. Paikallinen maanviljelijä muokkasi maan todella hyväksi. Tilasimme 50 polkamansikan taimia ja ei kun istuttamaan. Seuraavina vuosina istutettiin rönsyjä väleihin. Kanankakkarakeilla lannoitettiin kahdesti vuodessa. 

Mutta, mutta. Mansikkaa tuli parina vuotena kohtalaisesti. Viime kesänä tyssäsi. Koko aarilta lienee satoa tullut puolisenkymmentä kiloa. Mistä mättää? "Kuukkeli" tiesi, että reiät mansikoiden lehdissä voivat olla erään tuhohyönteisen aiheuttamia. Paikallisessa puutarhamyymälässä ei ollut torjunta-ainetta moiseen vitsaukseen. Ei luomua eikä tavanomaista. 

Tänä vuonna sama juttu. Mansikoita tulee vähän ja ne ovat pieniä rupeloita. Suomessa tuotetaan puhtaita elintarvikkeita tavanomaisin menetelmin. Nähtäväksi jää, millä menetelmällä meillä viljellään seuraavat mansikat. 

Terveisiä kulttuurimaisemasta!

Kävin katsomassa, mitä syksyllä raivatulle Pohjorinteen peltolohkolle kuuluu. Muistattehan edellisiltä vuosilta, miten vesakoitunutta niittyä uhkasi metsitys, mutta saimme suunnitelman peruutettua. Muut kylän lähipellot metsitettiin ja metsäalan asiantuntijat ajattelivat että ilman muuta mekin annamme metsittää EU:n maataloustukia nauttivat peltomme.

Metsityksen yhteydessä olisi kylän viimeinen avoin kaukonäkymä kasvanut umpeen, oikopolku vaurioitunut ja rinteen yläosan muinaisjäänteet tuhoutuneet. Teimme lohkosta maankäytön muutosilmoituksen, raivuutimme vesakot pois ja ilmoitimme alan EU:lle. Vielä tämän jälkeen metsäkeskus määräsi pellolle taimikon perustamisen, koska maankäytön ilmoitus oli ihmeellisesti kadonnut metsäkeskuksen paikallisessa konttorissa.

Ei kun kopio maankäytön muutosilmoituksesta suoraan Joensuuhun ja asia oli sillä selvä. Keräsimme mesenaattikampanjalla apua kivien raivaukseen rinteeltä. Viime syksynä saimme kaivinkoneen poistamaan kivet ja nyt odotellaan traktoria tasoittamaan peltolohko.

Tulkaa kesällä katsomaan, joko niittykukat kukkivat. Ainakin nurmea on peltolohko jo kivasti ottanut. 

Iltalenkillä

Iltalenkillä tuli mieleeni, miten aina Jenni-koiran kanssa kävellä tepsuttelimme syysiltoina kyläteitä pitkin. Joskus oli yhtä hämärää kuin tänään. Teimme välillä pitkiäkin lenkkejä. Kerran sattui tuttava olemaan liikkeellä ja varmasti ihmetteli mitä teen koirani kanssa niin kaukana.

Jenni oli ihana koira! Saimme sen eräästä talosta, kun vanha pariskunta ei jaksanut siitä enää huolehtia. Jenni oli norjan harmaa hirvikoira. Se oli naaras eikä koskaan karannut pihastaan minnekään. Sai aina olla irti. Metsästysvaisto oli pennulta mennyt, kun sen emä oli ammuttu pennun silmien eteen. Niin jotkut kertoivat. 

Jennillä kävi sulhanen naapurikylältä ja koiruus sai kolme pentua. Lapsukaiset eivät muistuttaneet lainkaan äitiään, kuten kuvasta näkyy. Valitettavasti pennuille ei käynyt kovin hyvin. Yksi meni jollekin alkoholiongelmaiselle, eikä hän jaksanut pitkään villiä pentua katsella. Toinen meni metsästäjälle. Koira ajoi kyllä jänistä, muttei haukkunut sitä. Eipä käynyt sillekään pennulle hyvin. Kolmas meni kaupunkikoiraksi. Sen kohtalosta ei tiedetä sen enempää. Jospa tällä oli onnellisempi tarina.

Jennille tuli myöhemmin kohtutulehdus. Joku sanoi, että antakaa vaan kuulaa kalloon. Aina saa uusia koiria. Ei. Veimme rakkaan Jenni-koiran eläinlääkärille. Hän leikkasi koiran ja Jenni parani ja eli vielä neljä tervettä vuotta sen jälkeen.

Jennin piti pitää suojatötteröä leikkauksen jälkeen ettei se repisi tikkejään. Ressukalle tietenkin naurettiin kun se aluksi törmäili tötterö päässään. Mutta nopeasti koira oppi syömään ja juomaan sen kanssa.

Kun tötterön sai ottaa pois Jenniltä, koira katosi vähäksi aikaa kujarakennukseen. Pehmytluonteista koiraa nolotti niin kovasti moinen muovikapistus, että päästyään siitä eroon, se meni hetkikseksi rauhoittumaan.

Vuosien jälkeen Jenni alkoi oksentelemaan ja joi paljon vettä. Voi, miten muistan erään itsenäisyyspäivän, joka meni mattopyykillä koiran oksenneltua. Veimme Jennin eläinlääkärille. Jennillä oli maksakasvain, eikä sitä voinut enää leikata.

Kuultuaan surullisen uutisen, Jennin edellinen isäntä tuli hyvästelemään koiransa ja hän itki ja halasi Jenniä. Liikuttava hetki. Muistan vieläkin, kun sairas Jenni tassutteli hiljaa keittiöön, katsoi minua sameilla silmillään kuin 

sanoakseen minulle: "-Kuule, minulla on nyt aika paha olla."

Sitten Jenni kuoli. Koira oli haudattava ja kuin ihmeen kaupalla löysimme vanhan pihlajan juuresta kivettömän kohdan. Siihen hautasimme rakkaan Jenni-koiran. Haudalle istutettiin ukonhattu muistoksi ja myöhemmin hankin pienen hautakivenkin. Jennin seuraajan, Mustin, kuoltua istutin haudoille lisäksi valkeita krookuksia ja valkovuokkoja. 

Surin pitkään ihanan Jenni-koiran menetystä. Minulla oli elämässäni vaikea vaihe asioista, joihin en itse pystynyt vaikuttamaan. Jenni oli suurena lohdun tuojana hankalina aikoinani.

Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi maton. Laitoin sen sänkyni alle, jossa Jenni tahtoi aina öisin nukkua. Yöllä herätessäni silitin Jennin karheaa karvaa ja koira röhähteli mielissään. Sain siitä suurta lohdutusta. Vielä koiran kuoleman jälkeen pidin pitkään mattoa sänkyni alla, silitin tyhjää mattoa ja muistelin Jenniä.

Jennin viereen aikanaan haudattiin Musti-koira sekä Upi-Ville-Petteri -kissa. Se on todella kaunis hautapaikka. Kylän yksi komeimmista näköaloista avautuu siihen. Vanha pihlaja kaartuu lemmikkien hautojen yli kuin suojellakseen niitä. Peltoaukea avautuu hautojen edessä ja kylätie kulkee kauempana, mutta näkyy haudoille. Mustin kuoltua pellossa kukkivat auringonkukat ja viereisellä pellolla oli apilaniitty. 

Muistelin ihanaa Jenni-koiraa tänään iltalenkilläni ja samalla kauhistelin kotikyläni metsittymistä. Kaikki maanomistajat tahtovat kasvattaa metsää ja kylän kauniit maalaismaisemat katoavat synkkään kuusimetsään.

Katsokaa nyt tuotakin kuvaa! Muualta ei päivä näy kuin sähkölinjan kohdalta ja tieurasta. Kohta varmaan sähkötkin kaapeloidaan maahan kun linjalla ei saa kasvattaa metsää. Metsänomistajat ryhtyvät laskemaan, miten monta mottia puuta jää tuottamatta sähkölinjan kohdalla. 

Valtio tai muut ns. viralliset tahot eivät voi puuttua tähän kehitykseen. Ollaan vaan tumput suorina ja katsotaan vierestä. Metsäalan toimijat taas voivat täysin vapaasti houkutella ihmiset metsittämään arvokkaat kylämaisemansa kysymättä naapureiden, kyläläisten tai seudun matkailuyrittäjien mielipidettä asiaan. 

Tällainen toiminta ei ole oikein! Jälkipolvet syyttävät vanhempiaan kulttuuriperinnön tuhoamisesta. Kuka takoisi näille järkeä päähän? Eivät he köyhyyksissään ole peltojaan metsittäneet. Päinvastoin, jo muutenkin varakkaat ihmiset tahtovat entistä enemmän tuloja itselleen. Seuraavassa aihetta sivuava videonpätkä Vinksin vonksin

Virtuaalinen valokuvanäyttely

Eksoottinen kylämme kiinnostaa ihmisiä ja monet tulevat ihailemaan maisemiamme - jotka suurelta osin tosin on metsitetty. Kyläkirjahanketta vauhdittaakseni järjestin valokuvanäyttelyn, josta saatavat tulot menevät kirjan julkaisukuluihin. Valokuvien painatustarvikkeet jo maksoivat niin paljon, ettei ensimmäisenä näyttelyvuotena saatu edes niiden kustannuksia katettua. 

Näyttely jouduttiin kokoamaan pikavauhdilla, koska korona uhkasi peruuttaa koko projektin. Muisteluksia Sivakasta voit lähettää edelleen tänne vuoden loppuun asti. 

Valokuvien värit ovat jo haalistuneet ja näyttely on purettava kohta pois. Pääset virtuaalikierrokselle Ennenvanhaan Sivakassa -valokuvanäyttelyyn tästä linkistä. Videon loppu on ajatuksia herättävä. Ehkä jonain vuonna anon kaupungilta apurahaa johonkin toiseen valokuvanäyttelyyn. 

Ohdakkeinen on yrittäjän tie

Vanhaa hirsirakennusta pystytettiin lähes vuosi. Eivätkä kirvesmiehet saaneet kaikkia varveja asennettua paikoilleen kuten kuvasta näkyy. 

Eräs naapurimme oli kovin huolissaan, muistammeko varmasti maksaa veroja kaikesta yritystoiminnastamme. Hän ja hänen sukunsa ei ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Paikalliselta nuohoojalta tuli tämä tieto. Hän kun oli liikkunut siellä suunnalla. 

No, ei kun veroilmoitusta vääntämään oikein pidemmän kaavan mukaan. Syksyllä tulo verotoimistosta tieto. Yrityksen ennakkoveroa on maksettava 21 prosenttia! Eihän tuo suuri ole, kun jotkut maksavat veroja 60 prosenttia. Mutta mikroyrityksen liikevaihdossa tuollainenkin osuus tuntuu. 

Näillä tuotoilla ei kannata YEL:iä tai muita maksella. Tulos pitäisi olla vähintään viisinkertainen. Harmittaa tietenkin, kun tavallisena palkansaajana ei pikkutuloista paljon veroa tarvitse maksaa. Mutta jos pyörität pientäkin bisnestä joudut maksamaan itsesi melkein kipeäksi. Kävisikö niin, että näyttäisin palkkatuloverokorttini kesäkahvila-asiakkaille ja ilmoittaisin olevani täällä duunissa vain? Maksaisivatko he minulle palkkaa kun keitän heille kahvit ja leivon pullaa? Eli olisin heillä töissä. Tuskinpa vain! 

Kun palkkasimme Veken ja Maken pystyttämään hirsirakennusta, ilmoittivat he tulleensa rakentamaan omakotitaloa. Nauroin heidän puheilleen. Eihän pyolilahoista hirsistä mitään taloja rakennella! Ja eihän tähän oltu LVI:tä eikä muita suunniteltu. Olin väärässä! Kyllä tuo hatara "lato" tuli maksamaan omakotitalon verran. Palkat osoittautuivat kaveruksille kovin suolaisiksi etanavauhtia tapahtuneen työskentelyn johdosta. Kaveruksille oli korkeista kuukausiveloituksista huolimatta epäilyttävän alhainen veroprosentti. Aivan kuin he eivät olisi palkkatyötä tehneetkään. Ihmeellistä! 

Meillä riittäisi kahvilarakennuksesta poistoja sadaksi vuodeksi. Näillä tuotoilla ei tarvitsisi yritysveroa silloin maksaakaan. Tulos jäisi miinusmerkkiseksi. Harmi vaan kun poistot on käytettävä 10 vuodessa. Silloin yritystuloksen olisi oltava toistakymmentä tuhatta euroa vuodessa. Sellaiseen ei täällä salolla voi koskaan yltää. Koko kylä metsitettiin kymmenen vuotta sitten. Eivät ihmiset tiedä, että täällä on yritystoimintaa ja että ihmisiä asunut jo 500 vuotta kun ei täällä ole muuta kuin metsää vaan. Kaikki kylätien varren kauniit niityt ja vaaramaisemat kasvavat nykyisin korpikuusikkoa. 

Olisimme ostaneet metsitetyt tienvarsipellot ja raivanneet ne takaisin nurmelle. Kylämaisema olisi säilynyt avoimena, olisimme saaneet EU-tukia ja raivauskustannukset olisi voinut vähentää verotuksessa. Olisi näkynyt, että tämähän on elävä kylä! Maanomistajilla ei ole ollut sanottavammin halukkuutta maakauppoihin. Suvun maita ei muille myydä! Mieluummin metsitetään ne. Pellonkunnostus niityksi on huomattavasti edullisempaa kuin maksaa kalliita tuntipalkkoja tupakkatauokojen ja suunnittelutuntien pitämisestä sekä talon saunan lämmityksestä ilmaisilla polttopuilla omaan käyttöön huijariremonttireiskoille! 

Sananparsi sanoo, että paistaa se päivä risukasaankin. Ja että kissa putoaa aina tassuilleen. Jos jotain hyvääkin tästä verotuksesta löytää niin sen ainakin, että nyt olemme oikein virallisesti yrittäjiä. 

Itsenäisyyspäivänä

Hyvää itsenäisyyspäivää täältä Pohjois-Karjalan vaaramaisemista! Mielenkiintoista seurata blogini lukijamäärä. Välillä on lähes 60 lukijaa. Seuraavan kirjoituksen onkin lukenut vain neljä henkilöä. Mistähän johtunee. 🤔

Mutta asiaan siis. Tämä on minun mielipiteeni asiasta enkä luule olevani kovin väärässä. Mielestäni nämä komeat kulttuurimaisemat kuuluvat osaksi itsenäisyyttämme. Esivanhempamme ovat ne korvesta aikoinaan raivanneet ja kapean leipäkyrsänsä niistä repineet. Välillä petäjäistä joukkoon sekoitelleet.

Nykyaikana vouhotetaan hiilinieluista sun muista. Pellot pitäisi metsittää. Hankimmeko ruoan sitten ulkomailta saastuttavilla lentokoneilla? Jos tulee maailmanlaajuinen katastrofi, ei Suomeen rahdata ensimmäisenä ruokaa. Ensin ravitaan oman maan kansalaiset. Pieni Suomi voi joutua nuolemaan näppejään - tässä tapauksessa huuliaan. Kotimainen ruoka on puhdasta ja siinä on pienempi hiilijalanjälki kuin ulkomailta tuotetussa.

Jos nämä arvokkaat kulttuurimaisemat metsitetään, siinä heitetään lapsi pesuveden mukana pois. Maa- ja metsätaloustuottajien suuret järjestöt kannattavat tehotuotantoa. Kaikesta pitäisi saada maksimaalinen tuotto. Pehmeät arvot eivät merkitse heille mitään. Luontoihmiset taas suojelisivat kaiken pystyyn. Mitään ei saisi tehdä. Pitäisi olla luonnonmukaisesti. Kiviä ei saisi raivata pelloilta. Maata ei saisi viljellä eikä vesakoita torjua kasvinsuojeluaineilla. Minne on vanha kunnon talonpoikaisjärki kadonnut?

Maaseudun maankäytöstä

Vietimme keskiviikkona maailman maisemapäivää. Maiseman merkitys korostuu täällä maaseudulla asuessa, töitä tehdessä. Maisemaa ei pääse "pakoon". Mikäli totuttu maisema muuttuu dramaattisesti, herättää se monenlaisia tuntoja. Ei pelkästään positiivisia. 

Radio-ohjelmassa haastateltiin Liperin seudun kyläläisiä, jonne suunnitellaan avattavaksi kivilouhosta. Äänessä oli mökkiläinen, joka on kilometrin päässä kaivoksesta. Kuinka tuleva toiminta haittaa häntä, ympäröivää luontoa ja paikallisia asukkaita. Ja varmasti se sen tekeekin. 

Jos yhtiö aikoo jotain, niin sitä noustaan yhtenä rintamana vastustamaan. Mutta, yksityiset maanomistajat saavat tehdä maillaan mitä tahtovat. Ja kukaan ei sano mitään - tuskin huomaavatkaan. Miten tämä on mahdollista? Eikö yksityisten maanomistajien alueet ole yhtä arvokkaita kuin yhtiöidenkin? 

Meidän kylällämme kävi niin että eräs metsäalan toimija kulki talosta taloon ja houkutteli kyläläiset metsittämään vanhat peltonsa. Metsäasiantuntija ei huomannut mainita maanomistajille sitä, että heidän maansa on arvokasta perinnemaisemaa eikä sitä että pellonmetsitys on vapaaehtoista.

Näin tapahtui. Kun nimi oli saatu paperiin, koneet tulivat jo seuraavana päivänä metsittämään. Meillekin käytiin useampaan otteeseen tarjoamassa metsitystä lähes 400-vuotisen sukutilan pelloille isännän maatessa sairasvuoteella. Emme metsittäneet. Kylän pellot eivät ole mitään "peltoheittoja" jossain metsän siimeksessä, vaan tyypillisissä pohjoiskarjalaisissa vaaramaisemissa puikkelehtivan kapean kylätien varrella. 

Kylämme on oli aiemmin kuuluisa komeista kaukonäkymistään, joita kävivät taiteilijat ja maisemakuvaajat ihailemassa. Alueemme määriteltiin kolmisenkymmentä vuotta sitten maisematyypiltään Vaara-Karjalan alueeksi. On ikävää kun komeat maalaismaisemat idyllisen kylätien varrella muuttuvat pian synkäksi korpikuusikoksi, eikä kukaan mahda / halua tehdä asialle mitään.  

Kun koko lähiympäristö kasvaa kuusikkoa, emme mekään saa maillemme suojelualuetta tai kaavamerkintää. Maakuntaliitossa "priorisoidaan": ei kannata säästää yksittäistä kohdetta vaikka paikka olisi miten arvokas, jos ympäristö on rahan-..... tarkoitan metsänkasvatusaluetta.

Otimme asiasta yhteyttä ELY:yn ja muihin viranomaisiin jos he voisivat estää kylämaisemien tuhoutumisen. Kaikki ovat täysin hampaattomia. Yksityisomistus on rikkomaton. Eräs ympäristöviranomainen ehdotti että ostaisimme metsitetyt pellot ja raivaisimme ne takaisin avoimeksi. Tämä ei maata omistaville käynyt. He eivät ensi-isiensä maita muille myy. Jos maanomistajat asuisivat paikkakunnalla, olisivat he harkinneet maisemiensa metsitystä ehkä tarkemmin. Kuka löytäisi kompromissin että arvokas maisema säilyisi ja lopputulos tyydyttäisi kaikkia osapuolia? 

Kuvassa kuuselle metsitettyä peltomaisemaa kylätien varressa. 

ELY-keskuksen ympäristöpalkinnot haettavissa

Ehdota Yläpihan tilaa vuoden ympäristöpalkinnon saajaksi! 

Olemme tehneet pitkäjänteistä työtä pohjoiskarjalaisen maalaismaiseman säilyttämiseksi avoimena. Pidämme asiaa esillä mm. lehtien yleisönosastoilla, sosiaalisessa mediassa jne. Keräsimme nimiä metsäsertifikaattiuudistukseen, että avoimet kylämaisemat saisivat oman sertifikaattinsa.  

Tehometsätalousalueen keskellä se ei ole helppoa. Meillekin on tarjottu useaan otteeseen kulttuurimaisemiemme metsitystä. Kävimme napakan kädenväännön ns. Pohjorinteen perinnebiotoopin metsityksestä. Saimme oikaisuvastimuksella peruttua pellollemme aiotun metsityssuunnitelman. 

Ajamme maisemakylän perustamista Valtimon pitäjän Sivakkavaaran kylälle ja järjestimme mesenaatti.me:n avulla kampanjan, jolla keräsimme varoja arvokkaan maisema-alueen raivaamiseksi traktoriniittokuntoon. 

Kierrätämme, lajittelemme ja kompostoimne jätteet. Olimme vaatimassa pakkausmuovin keräystä Valtimolle. Aiomme suojella ikimetsäämme ja sijoitimme kahden vuoden kahvimatuotot ympäristörahastoon. 

Seuraavassa osoite, johon ehdotuksen ympäristöpalkinnon saajaksi voi lähettää

tiedotus.pohjois-karjala@ely-keskus.fi

Pohjois-Karjalan ELY-keskus palkitsee vuosittain Pohjois-Karjalan luonnon ja ympäristön hyväksi toimineen henkilön, yhteisön, yrityksen ja/tai biosfäärialuetoimijan tunnustuksena ansiokkaasta työstä ympäristöasioiden edistämiseksi. Ensimmäinen maakunnallinen ympäristöpalkinto jaettiin vuonna 2002. 

Pohjois-Karjalan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus palkitsee vuosittain Pohjois-Karjalan luonnon ja ympäristön hyväksi toimineen henkilön, yhteisön, yrityksen ja/tai biosfäärialuetoimijan tunnustuksena ansiokkaasta työstä ympäristöasioiden edistämiseksi. Tärkeää on, että palkittava toimii omaehtoisesti ja esimerkillisesti ympäristön hyväksi Pohjois-Karjalassa.

Palkituksi voi tulla ympäristökasvattaja, tiedottaja, toimittaja, opettaja tai muu henkilö, joka on aktiivisesti toiminut kestävän kehityksen edistämiseksi.

Yrityksistä voi tulla palkituksi esimerkiksi ympäristöasiat hyvin toiminnassaan huomioonottava teollisuuslaitos, pk-yritys, matkailuyritys, maatila, kauppa tai muu tuotannollinen laitos tai palveluyritys.

Yhteisöistä voidaan palkita esimerkiksi kunta, kuntayhtymä, järjestö, yhdistys tai kylätoimikunta, joka on edistänyt ympäristöasioita alueellaan.

Palkintoraati pidättää itsellään oikeuden jakaa 1 – 4 palkintoa. Palkinnot jaetaan 3.11.2021 klo 10 – 11 järjestettävässä webinaarissa.

Ehdotuksia palkinnon saajiksi voivat tehdä kaikki asiasta kiinnostuneet.

Ehdotukset perusteluineen pyydetään lähettämään viimeistään 11.10.2021 Pohjois-Karjalan ELY-keskukseen sähköisesti: tiedotus.pohjois-karjala@ely-keskus.fi tai postitse: Pohjois-Karjalan ELY-keskus / Viestintä, PL 69, 80101 Joensuu.

Ensimmäinen maakunnallinen ympäristöpalkinto jaettiin vuonna 2002. Viime vuonna palkinnon saivat Pielisen Kalajaloste Oy, Pohjois-Karjalan Martat ry., maanviljelijä Joonas Potkonen, sekä Majatalosta majataloon -tuotteiden yritysrypäs ja Äksyt Ämmät -verkkokauppa.

Kummallinen juttu

  

Sukutilamme kuuluu arvokkaisiin kulttuuriympäristöihin kaukonäkymien ja rakennusperinnön johdosta. Täste statuksesta seuraa myös velvollisuuksia. Maisemat on pidettävä avoimina ja rakennukset kunnossa. 

Tämän Pohjorinteen niityn kunnostuksen eteen on tehty jo vuosia töitä. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että kivet olisi vielä poistettava, jotta lohkoa voisi hoitaa traktorilla. Valitse sopivin kampanjatuote, osta se ja auta meitä saattamaan hankkeemme valmiiksi! Vastikkeet löydät tästä linkistä https://mesenaatti.me/1897/pelastetaan-perinnemaisema/

Kerron nyt erään selittämättömän tapauksen, joka liittyy tuohon kyseiseen niittyyn. Niitty oli vesakoitunut. Kylällä metsitettiin vanhoja peltoja. Olin juuri päivittänyt metsäsuunnitelman ja havaitsin, että Pohjorinteen peltoalue oli merkitty siihen "väärää puulajia kasvavaksi metsäksi", joka on välittömästi metsitettävä oikealle puulajille.

Toinen kummastusta herättänyt seikka oli, kun eräs pellonreunavesakko kännykkämaston kupeella oli metsäsuunnitelmassa määritelty perinnemaisema-alueeksi. Maatalousalan ammattilaisena ja nykyaikaisen luonnonhoitokoulutuksen saaneena tiesin, ettei ko vesakolla ole sen enempää maisemallista kuin luonnon monimuotoisuuteenkaan liittyviä arvoja. 

Olin hieman ihmeissäni, että oliko metsäalan asiantuntija tulkinnut hieman väärin, että meidän peltomme olisi metsää? Kiireessäkö lie hutiloinut? No, emmehän me vanhoja peltojamme ole aikoneet metsittää, sillä tarvitsemme lisää peltomaata. Siinähän olisi samalla mennyt kylän viimeinen järvinäkymäkin. Kun kaikki muut kylän pellot oli jo metsitetty ja komeat näköalat kasvaneet umpeen.

Ajoin asiakseni 100 km Porokylän Metsäkeskuksen konttoriin tekemään lohkosta maankäytönmuutosilmoitusta, raivataksemme Pohjorinne takaisin pelloksi jos se ei sitä metsäalan asiantuntijan mielestä ole. Muutenhan vesakoiden poistosta saisi sapiskaa, jos ei uutta puuta laiteta kasvamaan. 2010-luvun alkuvuosina en vielä tiennyt, että metsänkäyttöilmoituksen voi tehdä tietokoneellakin kotoa käsin.

Metsäkeskuksen virkailija tiedusteli, olinko keskustellut pellonraivauksesta Metsänhoitoyhdistyksen asiantuntijan kanssa. Ihmettelin hieman kysymystä. Eihän MHY raivaa peltoja! Hehän hoitavat metsiä, eivät maataloutta. Metsänkäyttöilmoitus kuitenkin tehtiin ja otin ilmoituksesta omat kappaleet tarkasti talteen.

Lahjoitimme Pohjorinteeltä kaadetut puut tutuille. Joukossa oli hyvää koivua polttopuuksi. Risut kasattiin läjiin, jotka näkyvät kuvassa. ELY-keskuksen virkailijat kävivät digitoimassa lohkon. Huokaisimme helpotuksesta. Saimme pitää vanhan peltomme avoimena!

Kunnes seuraavan vuoden elokuussa tuli meille Metsäkeskukselta taimikon perustamiskehotus peltoraiviollemme. Huh! Tässä vaiheessa joku olisi jo luovuttanut ja antanut metsittää! Soitin Joensuun Metsäkeskukseen, että mitä tämä tarkoittaa. Olemme raivanneet lohkon pelloksi ja tehneet siitä asianmukaiset ilmoitukset Porokylän konttoriin.

Selvisi, että metsänkäyttöilmoituksemme oli jotenkin mystisesti kadonnut Porokylässä, eikä se ollut koskaan päätynyt Joensuun pääkonttoriin. Virkailija lienee unohtanut toimittaa asiakirjaa perille asti vai lieneekö ilmoitus peräti tipahtanut roskakoriin? Tämän virkamiehen mokan takia jouduin tekemään asiakseni uuden 100 kilometrin reissun Nurmekseen.

En enää vaivannut Metsäkeskuksen virkailijaa, vaan menin maataloustoimistoon ja otatin siellä kopiot peltokartoista, metsänkäyttöilmoituksesta, EU-asiakirjoista ja muista selvityksistä ja lähetin ne suoraan Pohjois-Karjalan Metsäkeskuksen pääkonttoriin Joensuuhun. Vasta sitten saimme peruutettua Pohjorinteen metsityksen.

Metsityksen esto on väliaikainen, sillä emme saa lohkolle EU-tukia ja uuden pellonmetsityslain astuessa voimaan juuri nämä tukikelvottomat peltolohkot ovat ensimmäisinä metsityslistalla. Eli nyt on kiire saada kivet pois ja ostettua alueelle tukioikeudet. Autathan sinäkin meitä ja rahoitat kampanjaamme? https://mesenaatti.me/1897/pelastetaan-perinnemaisema/

Ehdota uusia kampanjatuotteita

 

Nyt kun maisemakampanjamme mainos on Facebookissa pyörimässä, onkin mainio hetki ehdottaa uusia vastikkeita maisemahankkeeseemme. Mitä juuri sinä tahtoisit ostaa ja samalla auttaa kylämaiseman säilyttämisessä?

Löydät tämän blogin sivulta palautelomakkeen. Vinkkaapa, mikä on juuri se juttu, joka pistää ihmiset liikkeelle hyvän asian puolesta. Onko se pannunalunen, patalappu kierrätysmateriaalista, yrttitee (teeaineksia ei tähän aikaan hangen alta saa), vai jokin ihan erilainen asia.

Tällä hetkellä myynnissä olevat vastikkeet löytyvät täältä https://mesenaatti.me/1897/pelastetaan-perinnemaisema/. Voit ostaa niitä ja samalla auttaa meitä Sivakkavaaran ainoan kaukonäkymä säilyttämisessä. Kiitos kun autat! 

Mielimaisema

 

Mikä on sinun mielimaisemasi? Onko se kenties ikimetsä, merenranta, kaupunkimaisema vai maalaismaisema? Minun lempiympäristöäni on maaseutu. Peltoja, laitumia, metsää, taloja, jossain pilkahtaa vesistö. Kuvan pohjoiskarjalaiseen vaara-asutukseen tyypillisesti kuuluva maisemapiirre on kovaa vauhtia katoamassa aiemmin juuri näistä näkymistä kuuluisalta Sivakkavaaran kylältä.

Nykyään tämä viimeinenkin kaukonäkymä on vaarana metsittyä, ellei alueelta saada kaivettua kiviä pois niin että lohkon voi niittää traktorilla. Maatilamme ei voi tällä hetkellä alkaa karjan kasvattajaksi emmekä saa EU -tukia peltopinta-alan vähäisyyden vuoksi. Kyselin lisää maata naapurilta ostettavaksi. Idea oli periaatteessa hyvä, en tiedä miksi, mutta ehdotukseni sai tyrmäävän vastaanoton.

Joudumme palkkaamaan urakoitsijan kivien poistoon. Tällaiseen toimintaan ei ole olemassa avustuksia vaan kaikki on kustannettava itse. Ja tähän haemme apua mesenaatti.me:n joukkorahoituskampanjalla. Osta postimerkkejä, kuvakirja, tai vaikka pullakahvit kesäkahvilassamme ja tee mielimaisemani säilymisestä totta! Klikkaa https://mesenaatti.me/1897/pelastetaan-perinnemaisema/. Kiitos jos autat! 

Maisemahankkeelle oma sivusto

 

Joukkorahoitusyhteisöltä tuli hyväksyntä perinnemaisemakampanjalleni. Siinä siis kerätään rahaa Sivakkavaaran kylän ainoan jäljelläolevan perinnemaisema-alueen kunnostukseen. Muutoin arvokas luontokohde saatetaan metsittää.

Homma toimii siten että klikkaa  https://mesenaatti.me/1897/pelastetaan-perinnemaisema/ linkkiä, valitsee oikeasta reunasta mieluisimman vastikkeen ja ostaa sen. Kootuilla varoilla hoidetaan perinnemaisema kuntoon. Muistathan kertoa tästä ystävillesi ja jakaa linkkiä somekanavissasi. 

Lisää henkkeesta kerrotaan Facebookissa sekä tässä blogissa http://www.pelastetaanperinnemaisema.blogspot.com

Meille tehtiin lisää peltoa!

 

Saimme paikallisen maansiirtoyrittäjän Aaro Timosen kunnostamaan vanha Suoniitty viljelykäyttöön. Meillä on ollut onni saada hyvät urakoitsijat avuksemme, vaikka asummekin syrjässä. Suuri osa alasta jäi vielä laidunalueeksi, mutta sekin on tukikelpoinen. Näin saamme lisää kaipaamaamme pinta-alaa ja vältymme pellonmetsityshankkeelta. Sitä nimittäin ollaan ahkerasti tarjoamassa kun muut kylän pellot on metsitetty jo aiemmin. Aina ei metsitysinnossa oteta huomioon luonnon monimuotoisuutta, maisemaa eikä kulttuurihistoriaa, eli sitä, että pellot ovat esivanhempiemme käsin raivaamia monta sataa vuotta vanhoja. Ja, onko se raha loppujen lopuksi maailman tärkein asia? Meidänkin tuttavapiirissämme on varakkaita henkilöitä, jotka maksaisivat vaikka mitä saadakseen esim. terveytensä takaisin. Tässä pieni video pellon raivauksesta ja muusta https://vm.tiktok.com/ZSX8SYFL/

Vietimme  iikonloppuna Pyhäinpäivää ja tein tiktokiin siitä videon. Linkki tässä https://vm.tiktok.com/ZSXdkBa9/

Supertuotantoalue

 

Kylätutkija professori Pertti Rannikon mukaan kylät voidaan jakaa neljään eri kategoriaan. Sivakan osaksi tuli muuttua puunkasvatuksen supertuotantoalueeksi. Metsäyhtiö istutti häikäilemättä kaikki vanhan vaaramaisemakylän pellot kuusta kasvamaan. Keinoina käytettiin keppiä ja porkkanaa. Maanomistajille luvattiin jättituottoja metsittämistään pelloista. Tosin suurimman tuoton lähivuosikymmeninä käärii metsäyhtiö itse tarjoamalla vesakonraivuu-, lannoitus- ym. palveluja.

Jos kuka ei suostunut metsitykseen, uhattiin häntä metsälailla. Koneet tulivat kylälle seuraavana päivänä kun maanomistaja oli nimensä paperiin laittanut. Kylän kaikki maat oli metsäkeskus ilmoittanut metsämaaksi. Jos sellaiselta alalta poistaa puut, seuraa taimikonperustamiskehotus sakon uhalla. Maankäyttömuodon muutosilmoitus on tehty niin hankalaksi, etteivät kaikki metsäalan ammattilaisetkaan osaa sitä tehdä. 

Kyläläisiltä ja naapureilta ei kysytty mitään, tahtovatko he, että avoin maaseutumaisema muutetaan synkäksi korpimetsäksi. Metsitetyt pellot sijaitsevat aivan kylätien varressa. Eikä tiedon puutteestakaan ollut kyse. Metsäalan toimijat tiesivät alueen olevan maisemallisesti sekä luonnonsuojelullisesti arvokas. Eräs metsäasiantuntija totesi vain, että kun annetaan järvimaisemien pusikoitua, antavat ihmiset helpommin metsittää perinnemaisemansakin.

Näinä aikoina erittäin haasteellista suojella avoimia maaseutuympäristöjä. Jos jollakulla on pieni peltoläntti, syytetään häntä heti ilmastonpilaajaksi kun hän ei kasvata metsää, joka on tehokkaampi hiilinielu. Tässäkin on väärää tietoa. Hyvin hoidettu nurmipelto on yhtä tehokas hiilinielu kuin metsäkin. Eikä nuori taimikko ole kovinkaan hyvä hiilensitoja ainakaan kymmeneen vuoteen! Loppujen lopuksi pieni Suomi ei maailmaa pelasta, vaikka sen kaikki pellot kasvaisivat kuusta ja mäntyä.

Avoimesta kyläympäristöstä huolissaan olevat ovat tehneet kaikkensa asian eteenpäin viemiseksi. On vaadittu muutosta metsäsertifikaattiin, luonnonsuojelulakiin ym. Avoimet niityt ja laidunalueet ovat maamme uhanalaisimpia luontokohteita. Eduskunta on nuijimassa läpi lakiuudistusta joutomaiden metsittämisestä. Siinä ei huomioida lainkaan näitä luonnon monimuotoisuuskohteita. Erittäin suurena vaarana on että nekin tullaan metsittämään joko tiedon puutteessa tai ihan tieten tahtoen. Metsäalahan tarvitsee lisää puuta ja työtä. 

Laiskotellaan!

Jepsistä! Laskiainen tuli ja meni. Yläpihan vlogisarja on aikas suosittu. Seuraava jakso kuvataan, kunhan ehditään. Perinnepihan emäntä kyllästyi kylämaisemien metsittämiseen ja teki oman maisemanhoitolaulun. Kitara kuten lauluäänikin ovat hieman epävireessä, mutta eiköhän se sanoma ole tärkein? Seuraapa blogiamme, ties mitä tässä vielä keksitään!