Vilkasta Avoimissa Kylissä

 

Suunnilleen 20 henkeä kävi kesäkahvilassamme ja monet lienevät tulleet Koiravaaran Yläpihan laiduntapahtumasta tänne. Yhteisenä huolenaiheena monilla on, miten saadaan vanhat pihapiirit ja kaukonäkymät säilymään avoimina jatkossakin alueilla, joissa harjoitetaan tehometsätaloutta.

Kiitokset kaikille kävijöille ja tervetuloa uudelleen!

Uusi kukkapenkki

 

Syksyllä raivattiin suureksi levinnyt syreenipuska pois ja keksimme, että pensaan paikalle sopisi nätisti kukkapenkki. Meillä ei liiemmälti multamaata ole, kun traktorin kutsuminen peltotöihin jostain 30 kilometrin päästä maksaa maltaita. Ja maatalousurakoitsijat eivät mieluusti tule avuksi kukkapenkin muokkaukseen. 

Tuolla se on nyt nättinä kivirauniolla. Varmaan alkaa syreenipensas sielläkin menestymään. Sitkeätä lajia on unkarinsyreeni. 

 

Meillä kerätään kukkien siemenet syksyllä talteen. Säästyy pitkä sentti kun ei tarvitse niitä pikkupusseissa kaupasta ostaa. Aiomme kokeilla tänä kesänä zinnioita eli oppineittenkukkaa. Meinasin heittää siemenet suoraan kukkapenkkiin. Kun avasin kaupasta ostetun pussin, suunnitelmat muuttuivatkin ja esikasvatan zinniat muutamassa jogurttipurkissa. 

Seuraava sisältää piilomainontaa. Garden Wulfin hara on mainio. Kallis, mutta kestävä. Kukkapenkin kohta möyhentyi välineellä hetkessä. Täytyy vielä säkillinen puutarhamultaa levittää tuohon niin saadaan mainio kukkapenkki. 

Kehäkukat voi kylvää viileänä vuodenaikana. Joskus ne kylväytyvät itsekseen seuraavana vuotena. Hallaharso nopeuttaa itämistä.

Tiivistin kylvökset rautaharavan lavalla. Ja voila! Nyt vaan odottelemaan, mitä maasta nousee.

Jossain vaiheessa uuteen kukkapenkkiin kannattaa hankkia reunat. Vaikka maa on tässä vaiheessa neitseellistä. Syreenin juurelta kasvillisuus puuttuu. Pian paikalle ehtivät juolavehnät, nokkoset, rönsyleinikit ynnä muut kukkapenkin rikat. 

Viileänä keväänä olemme saaneet nauttia ennätyspitkään lumikellojen ja krookusten kukinnasta. Kasvit on suojattu verkoin, kun puputkin nauttivat kevään kukista, hieman eri tavalla kuin me ihmiset, eli sisäisesti. 

Mukavaa viikonloppua lukijoille! 

Ekumeeninen pääsiäinen

Tämä pääsiäinen jäi erityisesti mieleen kun saimme polttaa pohjalaiseen tapaan "pääsiääsvalakian". Tapahtumaa seuraamaan saapui neljä henkeä. YouTubesta tuli seurattua Via Crucis -näytelmä Helsingistä. Toinen pääsiäispäivä toi surusanoman paavi Franciscuksen poismenosta. Ja meillä kävi paikallinen kirjailijakuuluisuus ja ortodokseja tutustumassa paikkaamme. Seuraavassa video pääsiäisen vietosta https://youtu.be/6tsuLDO8O4c?si=b1txim3cCI75nA1H

Kylvöhommat käyntiin

 

🌿🏵️🌿 Näissä puuhissa tänään 🌿🏵️🌿

En hakenut peltomultaa syksyllä, niin perustin kylvökset kokonaan ostomultaan. Täytyy miettiä, miten saisi peltomaata muokattua edullisesti, että voisi kasvattaa jotain puutarhassa ja ottaa sieltä multaa taimikasvatukseen. Heinikossahan ei kasva mikään! Liian kalliiksi tulee traktorilla muokkaus. 💰💰

Kylvin astereita ja samettikukkaa. Asterit menevät lipputangon ympärille. Puolet samettikukista kasvatan myyntiin. Jos eivät mene kaupaksi, tungen ne jonnekin itselle kasvamaan. Taimihyllyt tulivat jo täyteen kun täytyyhän puutarhurillekin olla oma paikkansa. 🐈

Pirtin pöydälle on varattu kolmas minikasvihuone, mutta tiukkaa tekee kun pöydällä on kyläkirja-aineisto ja kirjaa tehdään vielä pitkään.

Puutarhan turvemulta on parempaa kuin puhdas kasvuturve, joka on pelkkää höttöä. Musta puutarhamulta on liian ätäkkää taimikasvatukseen. 🌱🌱🌱

Maisemapäivä

 

Tarina Yläpihan matkailutilasta syntyi tarpeesta säilyttää edes osa aiemmin kuuluisan Sivakkavaaran komeista vaaramaisemista. Häkkilän Yläpihan maanviljelijä Hannes Häkkinen arvosti maisemia suuresti. Tämän kuoltua lähes kaikki kylän pellot metsitettiin kuuselle. Ei ollut ketään, joka olisi kyseenalaistanut toiminnan. Maanomistajien puoluepoliittiset näkemykset vielä edistivät asiaa. Tarjottiinpa EU-tukipeltojen metsitystä meillekin. Pellot metsittämällä samalla olisi kadonnut Sivakkavaaran tunnusmerkki vaaramaisema Hannes Häkkisen sukutilan mailta. Syntyi kysymys miten pitää maisema-asiaa esillä ja säilyttää omat vaaramaisemat avoimina. Niinpä tuli idea perinnetilan perustamisesta. Netistä löytyi sopiva vanha maalaistalo entisen päärakennuksemme paikalle ja loppu onkin historiaa. Pääosa pelloista on kunnostettu niittokelpoisiksi ja loputkin aiotaan kivetä lähivuosina. Koiravaaran kylänosassa on perustettu suojelualue, joka takaa peltojen ja näin ollen arvokkaan kulttuurimaiseman säilymisen tulevaisuudessa.

Vain suuri on kaunista?

 

Asutamme vanhaa 1600-luvulta periytyvää maatilaa. Sukumme on viljellyt paikkaa vuodesta 1754, juhlavuosi siis. Olen iloinen perinteikkäästä tilastamme. Tahdomme säilyttää vanhan rakennuskannan ja esi-isien raivaamat pellot metsittämättöminä. Vaalimme kulttuuriperintöä ja luonnon monimuotoisuutta. Maatilamme on seudullisesti arvokas kulttuuriympäristö rakennusperintönsä ja komeiden kaukonäkymien johdosta. Tilalta avautuva vaaramaisema on kylän tunnusmerkki. 

Tuottajajärjestöjen taholta on alkanut kuulua toivomuksia tilamme metsittämisestä. Heidän mielestään maassamme saisi olla vain suuria, monen sadan hehtaarin maatiloja. Pientilat joutaa yhdistää suurtiloihin tai metsittää pois EU-tukia suuremmilta viemästä. Isot maatilat saavat vuosittain kymmeniä tuhansia euroja maataloustukia. Se on hyvä asia. Muuten ei maatalous maassamme kannattaisi. Pientilamme saa tukia sen verran että pellot saa pidettyä joltisessakin kunnossa. Eivät suurtilat kostuisi näistä muutamista euroista mitään! Pieniä ja suuriakin tiloja lopettaa jatkuvasti. Kyllä isot tukensa saavat. Olen maaseutuyrittäjä ja saan tuloni maa- ja metsätalouden harjoittamisesta sekä matkailusta. Saan voimia kotivaaraltani avautuvasta upeasta näkymästä. Jos olisin jatkanut opiskelujani ja muuttanut muualle, elämäni olisi aineellisesti rikkaampaa, mutta en saisi elää näin kauniissa ympäristössä. Tämä on näitä elämän valintoja. Olen unelma-ammatissani. Koen, että minulta halutaan viedä elinkeino ja elämäntapa jos perinteikäs sukutila joudutaan alasajamaan. 

Tämä oli aikoinaan suuri maatila, jonka pellot ulottuivat 10 kilometrin päähän. Vuosien ja vuosisatojen kuluessa maita on jaettu sukulaisten kesken. Niinpä meille jäi tämä tila. Pidimme lypsykarjaa vuoteen 1987. Esivanhempiemme raivaamia peltoja ei metsitetty vaan ne pidettiin kunnossa niittämällä. Vanhoja rakennuksia ei purettu. “-Hulluja olette”, kuului joidenkin kommentti asiasta. Parissakymmenessä vuodessa kivisemmät peltolohkot vesoittuivat. Päästessämme EU-tilaksi vuonna 2006, meillä ei enää ollutkaan tukiin vaadittuja peltohehtaareja. Pelloille kylvetään maisemakasveja, pidetään riistapeltoja jne. Nurmipellot sitovat hiiltä siinä kuin metsäkin, joten maatilamme ei ole ilmansaastuttaja kuten joku väitti. Kallista on maanmuokkaus kun ei saa viljelijätukia. Uhanalaisia lajeja kasvava perinnebiotooppi ei saa LFA:tä pinta-alojen vähäisyyden vuoksi. Olen yrittänyt kasvattaa tilakokoa ostamalla lähistön peltoja, mutta maanomistajat mieluummin metsittävät maansa kuin myyvät niitä vieraille. 

Kylä oli aiemmin kuuluisa komeista vaaramaisemistaan. Kymmenisen vuotta sitten paikallinen metsänhoitoyhdistys innosti kyläläiset metsittämään jäljellä olleet peltonsa. Niinpä maisemat katoavat kuusikkoon. Huomatessani tilanteen otin yhteyttä eri tahoihin arvokkaan kylämaiseman suojelemiseksi. Maanomistuslaki on niin pyhä etteivät viranomaiset mahda maisemien metsitykselle mitään. 

Kunnan silloinen ympäristöviranomainen neuvoi ostamaan metsitetyt tienvarsipellot ja raivaamaan ne takaisin avoimiksi. Tätä ehdottivat muutkin. Olisimme saaneet lisää kaivattua peltomaata ja arvokas kylämaisema olisi pysynyt avoimena. Maanomistajat olisivat saaneet heti tuloja maistaan eikä olisi tarvinnut huolehtia kalliista taimikonhoidosta. Peltoja olisi ostettu muutamia hehtaareja. Ei kokonaisia maatiloja. Tämä ei maanomistajien mielestä kuitenkaan ollut hyvä idea. 

Meille metsitystä tultiin useaan otteeseen tarjoamaan sisälle pirttiin asti isännän maatessa kuolinvuoteellaan. Rohkeaa toimintaa tulla tarjoamaan metsitystä kylän kantatilalle, jossa on arvokas kulttuuriympäristö maisemineen, tilan jatkaja kolme vuotta aiemmin valmistunut maatalouskoulusta. Emme suostuneet metsitykseen. Niin vanhan sukutilamme pellot ja samalla kylän viimeinen vaaramaisema säästyivät metsitykseltä. 

Joku ottaisi pellot ilmaiseksi laidunmaakseen. Olemme maksaneet paljon peltojen kunnostuksesta joten tahdomme saada myös tuloja niistä. Olemme yrittäneet laajentaa peltopinta-alaa kunnostamalla vanhoja metsittyneitä peltolohkoja. Samalla ainut kylän jäljellä oleva vaaramaisema on avartunut entisestään. Täytyy kasvattaa pinta-alaa pysyäkseen kehityksessä mukana. Pientiloillakin on paikkansa tässä maassa. Esitämme suurkiitoksen avusta paikallisille koneurakoitsijoille ja metsäyhtiöille tässä “ennallistamishankkeessa”. Tämä on kallista puuhaa eikä pellonraivaukseen saa avustuksia kuten niiden metsittämiseen. Tahdomme säilyttää sukutilamme pellot ja laidunalueet jatkossakin avoimina ja raivata niitä lisää. Annetaan pientilojenkin olla olemassa! 

Luomua vai ei....

Polkan sato alkoi viimeinkin kypsyä elokuussa, kun muilla mansikkakausi alkoi suunnilleen juhannuksen tienoilla. Pensaat näyttävät reheviltä, sato keskinkertainen. Koeviljelemme mansikkaa "luonnonmukaisin menetelmin" - kuten termi kuuluu. Emme ole siis luomuvalvonnan alaisina pienen pinta-alan sekä valvonnan suurien kustannusten vuoksi. 

Luomuviljelijä maksaa siis itse pakollisen luomutarkastuksen! Tänne ei kannata investoida mitään kalliita viljelmiä, sillä seuraava isäntä metsittää kuuselle tämänkin ryytimaan. Nykypolvilla ei ole arvostusta esi-isien työtä kohtaan. Ei ole maahenkeä. Miten kiviset pellot on käsipelillä raivattu ja niitä viljelty. Ollaan päästy kaupungissa rahan makuun ja sitä tahdotaan aina vaan lisää ja lisää piittaamatta perinteistä. Pienviljely on ekologinen elämäntapa, jossa kunnioitetaan menneiden sukupolvien työtä. Se ei (rahan)tuotannon maksimointia! 

Tilalla on saatu kohtalaisen hyviä kokemuksia tavanomaisesti tuotetusta mansikasta. Yksi kymmenen metrin penkki tuottaa satoa viisi kiloa. Siitä äkkiseltään laskettuna aarista saa sata kiloa satoa. Ihan mukava määrä kun mansikan hinta on mitä on.

Perustimme luonnonmukaisesti viljellyn mansikkamaan viitisen vuotta sitten. Paikallinen maanviljelijä muokkasi maan todella hyväksi. Tilasimme 50 polkamansikan taimia ja ei kun istuttamaan. Seuraavina vuosina istutettiin rönsyjä väleihin. Kanankakkarakeilla lannoitettiin kahdesti vuodessa. 

Mutta, mutta. Mansikkaa tuli parina vuotena kohtalaisesti. Viime kesänä tyssäsi. Koko aarilta lienee satoa tullut puolisenkymmentä kiloa. Mistä mättää? "Kuukkeli" tiesi, että reiät mansikoiden lehdissä voivat olla erään tuhohyönteisen aiheuttamia. Paikallisessa puutarhamyymälässä ei ollut torjunta-ainetta moiseen vitsaukseen. Ei luomua eikä tavanomaista. 

Tänä vuonna sama juttu. Mansikoita tulee vähän ja ne ovat pieniä rupeloita. Suomessa tuotetaan puhtaita elintarvikkeita tavanomaisin menetelmin. Nähtäväksi jää, millä menetelmällä meillä viljellään seuraavat mansikat. 

Terveisiä kulttuurimaisemasta!

Kävin katsomassa, mitä syksyllä raivatulle Pohjorinteen peltolohkolle kuuluu. Muistattehan edellisiltä vuosilta, miten vesakoitunutta niittyä uhkasi metsitys, mutta saimme suunnitelman peruutettua. Muut kylän lähipellot metsitettiin ja metsäalan asiantuntijat ajattelivat että ilman muuta mekin annamme metsittää EU:n maataloustukia nauttivat peltomme.

Metsityksen yhteydessä olisi kylän viimeinen avoin kaukonäkymä kasvanut umpeen, oikopolku vaurioitunut ja rinteen yläosan muinaisjäänteet tuhoutuneet. Teimme lohkosta maankäytön muutosilmoituksen, raivuutimme vesakot pois ja ilmoitimme alan EU:lle. Vielä tämän jälkeen metsäkeskus määräsi pellolle taimikon perustamisen, koska maankäytön ilmoitus oli ihmeellisesti kadonnut metsäkeskuksen paikallisessa konttorissa.

Ei kun kopio maankäytön muutosilmoituksesta suoraan Joensuuhun ja asia oli sillä selvä. Keräsimme mesenaattikampanjalla apua kivien raivaukseen rinteeltä. Viime syksynä saimme kaivinkoneen poistamaan kivet ja nyt odotellaan traktoria tasoittamaan peltolohko.

Tulkaa kesällä katsomaan, joko niittykukat kukkivat. Ainakin nurmea on peltolohko jo kivasti ottanut. 

Mielenkiintoinen ehdotus

Tänään ankean harmaana, lumisateisena päivänä saimme erittäin kiinnostavan ehdotuksen: myykää tämä paikka ja ostakaa rahoilla kaupungin toisella laidalla oleva kartano!

Siellä on peltoja mitä viljellä. Yhteisöllisyyttä. Eikä lainkaan sukulaisia lähimailla. Viisi sähköistettyä majoitusaittaa 20 hengelle. Ja suuri kartano keittiöineen juhlien pitopaikaksi. Juhlahuoneeseen mahtuu lähes 100 henkeä.

Eipä ole ensimmäinen ehdotus. Isoukille tarjottiin Herrasen kartanoa naapurikylältä. Mutta ukkopa päätti jäädä veljensä suvun "riesaksi" kotikylälleen. Saattaisi nykypolvillakin olla helpompi naapurikylällä, kun tämä takahikiä tuntuu rajettuneen pelkkään metsänkasvatukseen. 

Se degeneroi optimistisimmankin luonteen kun täällä lähes kaikkea perustellaan sillä, ettei "siellä metsässä" kannata tehdä mitään. Itsepähän nämä kommentoijat metsittivät kylänsä! Tällä asenteella tapetaan muutkin yrittäjät. Tai ainakin ajetaan pois. Sitten sanotaan, että huonoa väkeä kun eivät pärjänneet.

Joka tapauksessa ehdotus oli erittäin mielenkiintoinen. Mielikuvitus lähti heti laukkaamaan. Pikapikaa tein kotikutoisen SWOT-analyysin kartanon ostosta. Puitteet olisivat kehittyneemmät. Siellä on sähköt, sisävessat, suuremmat tilat, laitoskeittiö. Eikä taatusti yhtä hatara kuin tuo meidän rakennusvirheinen hörskä!

Mutta, mutta. Suuret tilat tarvitsisivat vielä enemmän huoltoa ja henkilökuntaa kuin tämä paikka. Ja täälläkin ollaan ongelmissa sopivien työntekijöiden hankkimisessa. Yhtä syrjäinen sijainti ei houkuttaisi talvimatkailijoita. Lähistöllä ei ole kansallispuistoja tai muita luontokohteita. Lähistöllä on toinen, suurempi majoituspaikka, joka sekin on talvisin vajaakäytöllä.

Kartanon ja sen maiden ostoon ei saa pikkutilan myynnistä riittävästi rahaa. Pitäisi ottaa lisäksi velkaa. Hieman pelottava ajatus hypätä vieraaseen paikkaan, jonka kannattavuudesta ei olisi takeita. Ja vielä velallisena. Loppujen lopuksi joutuisi työkkäriltä hakemaan lisärahaa, kun matkailuyrittäjyys ei syrjässä kannattaisi. Surullista katsoa täkäläisiä matkailuyrityksiä kun talviaikana ei ole riittävästi matkailijoita. Entä, kun Valamon luostari ilmoitti laittavansa ovet säppiin kolmeksi talvikuukaudeksi, kun ei kannata pitää yleisölle auki. Aukiolo tulee kalliimmaksi kuin mitä turisteista saa tuloja. Ja sehän on paljon suurempi ja kuuluisampi paikka kuin nämä pikkutekijät. Entä siten kun vieraassa paikassa tulisi koti-ikävä? Vanhaan kotiin ei olisi enää paluuta, kun se olisi myyty. 

Tutkin majoitus- ja juhlapaikkana olevan kartanon tiloja sekä hinnoittelua. Samoissa lukemissa kuin meilläkin. Meidän matkailutila toimii lähes ilman lisätyövoimaa. Meillä on komeammat maisemat kun vaan pitää pintansa metsänomistajanaapureiden sekä luontoväen mielipiteiden puristuksessa. Peltoa on viljelyyn tässäkin riittävästi. Ja tämä on vanhempi paikka, joka on edelleen saman suvun hallinnassa. Arvokas sukutila!

Jos tekisi kohtalaiset puukaupat ja kehittäisi tuloilla omaa matkailuyritystä. Valikoisi työntekijät huolella, ettei kävisi kuten edellisessä rakennushankkeessa, että saimme puliveivit huijarit lypsämään säästömme. Olen kyllä jälkeenpäin kuullut tutuilta, että he huomasivat heti että meiltä juksataan rahat ja tehdään sutta ja sekundaa. Niin kyllä huomasin minäkin. Mutta tänne on vaikea saada kunnollista työväkeä. Jouduimme maksamaan turhasta. Nyt on kallis korjausremontti edessä. 

Lisäksi voi saada Leader-rahoitusta, niin loppujen lopuksi: kannattaako tästä lähteä minnekään hötkyilemään? Tässä on kaikki sama kuin mitä tarjotussa matkailupaikassa. Pienemmässä kokoluokassa vain. Eli kehitetään tätä matkailutilaa eikä lähdetä merta edemmäs kalaan! 

Iltalenkillä

Iltalenkillä tuli mieleeni, miten aina Jenni-koiran kanssa kävellä tepsuttelimme syysiltoina kyläteitä pitkin. Joskus oli yhtä hämärää kuin tänään. Teimme välillä pitkiäkin lenkkejä. Kerran sattui tuttava olemaan liikkeellä ja varmasti ihmetteli mitä teen koirani kanssa niin kaukana.

Jenni oli ihana koira! Saimme sen eräästä talosta, kun vanha pariskunta ei jaksanut siitä enää huolehtia. Jenni oli norjan harmaa hirvikoira. Se oli naaras eikä koskaan karannut pihastaan minnekään. Sai aina olla irti. Metsästysvaisto oli pennulta mennyt, kun sen emä oli ammuttu pennun silmien eteen. Niin jotkut kertoivat. 

Jennillä kävi sulhanen naapurikylältä ja koiruus sai kolme pentua. Lapsukaiset eivät muistuttaneet lainkaan äitiään, kuten kuvasta näkyy. Valitettavasti pennuille ei käynyt kovin hyvin. Yksi meni jollekin alkoholiongelmaiselle, eikä hän jaksanut pitkään villiä pentua katsella. Toinen meni metsästäjälle. Koira ajoi kyllä jänistä, muttei haukkunut sitä. Eipä käynyt sillekään pennulle hyvin. Kolmas meni kaupunkikoiraksi. Sen kohtalosta ei tiedetä sen enempää. Jospa tällä oli onnellisempi tarina.

Jennille tuli myöhemmin kohtutulehdus. Joku sanoi, että antakaa vaan kuulaa kalloon. Aina saa uusia koiria. Ei. Veimme rakkaan Jenni-koiran eläinlääkärille. Hän leikkasi koiran ja Jenni parani ja eli vielä neljä tervettä vuotta sen jälkeen.

Jennin piti pitää suojatötteröä leikkauksen jälkeen ettei se repisi tikkejään. Ressukalle tietenkin naurettiin kun se aluksi törmäili tötterö päässään. Mutta nopeasti koira oppi syömään ja juomaan sen kanssa.

Kun tötterön sai ottaa pois Jenniltä, koira katosi vähäksi aikaa kujarakennukseen. Pehmytluonteista koiraa nolotti niin kovasti moinen muovikapistus, että päästyään siitä eroon, se meni hetkikseksi rauhoittumaan.

Vuosien jälkeen Jenni alkoi oksentelemaan ja joi paljon vettä. Voi, miten muistan erään itsenäisyyspäivän, joka meni mattopyykillä koiran oksenneltua. Veimme Jennin eläinlääkärille. Jennillä oli maksakasvain, eikä sitä voinut enää leikata.

Kuultuaan surullisen uutisen, Jennin edellinen isäntä tuli hyvästelemään koiransa ja hän itki ja halasi Jenniä. Liikuttava hetki. Muistan vieläkin, kun sairas Jenni tassutteli hiljaa keittiöön, katsoi minua sameilla silmillään kuin 

sanoakseen minulle: "-Kuule, minulla on nyt aika paha olla."

Sitten Jenni kuoli. Koira oli haudattava ja kuin ihmeen kaupalla löysimme vanhan pihlajan juuresta kivettömän kohdan. Siihen hautasimme rakkaan Jenni-koiran. Haudalle istutettiin ukonhattu muistoksi ja myöhemmin hankin pienen hautakivenkin. Jennin seuraajan, Mustin, kuoltua istutin haudoille lisäksi valkeita krookuksia ja valkovuokkoja. 

Surin pitkään ihanan Jenni-koiran menetystä. Minulla oli elämässäni vaikea vaihe asioista, joihin en itse pystynyt vaikuttamaan. Jenni oli suurena lohdun tuojana hankalina aikoinani.

Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi maton. Laitoin sen sänkyni alle, jossa Jenni tahtoi aina öisin nukkua. Yöllä herätessäni silitin Jennin karheaa karvaa ja koira röhähteli mielissään. Sain siitä suurta lohdutusta. Vielä koiran kuoleman jälkeen pidin pitkään mattoa sänkyni alla, silitin tyhjää mattoa ja muistelin Jenniä.

Jennin viereen aikanaan haudattiin Musti-koira sekä Upi-Ville-Petteri -kissa. Se on todella kaunis hautapaikka. Kylän yksi komeimmista näköaloista avautuu siihen. Vanha pihlaja kaartuu lemmikkien hautojen yli kuin suojellakseen niitä. Peltoaukea avautuu hautojen edessä ja kylätie kulkee kauempana, mutta näkyy haudoille. Mustin kuoltua pellossa kukkivat auringonkukat ja viereisellä pellolla oli apilaniitty. 

Muistelin ihanaa Jenni-koiraa tänään iltalenkilläni ja samalla kauhistelin kotikyläni metsittymistä. Kaikki maanomistajat tahtovat kasvattaa metsää ja kylän kauniit maalaismaisemat katoavat synkkään kuusimetsään.

Katsokaa nyt tuotakin kuvaa! Muualta ei päivä näy kuin sähkölinjan kohdalta ja tieurasta. Kohta varmaan sähkötkin kaapeloidaan maahan kun linjalla ei saa kasvattaa metsää. Metsänomistajat ryhtyvät laskemaan, miten monta mottia puuta jää tuottamatta sähkölinjan kohdalla. 

Valtio tai muut ns. viralliset tahot eivät voi puuttua tähän kehitykseen. Ollaan vaan tumput suorina ja katsotaan vierestä. Metsäalan toimijat taas voivat täysin vapaasti houkutella ihmiset metsittämään arvokkaat kylämaisemansa kysymättä naapureiden, kyläläisten tai seudun matkailuyrittäjien mielipidettä asiaan. 

Tällainen toiminta ei ole oikein! Jälkipolvet syyttävät vanhempiaan kulttuuriperinnön tuhoamisesta. Kuka takoisi näille järkeä päähän? Eivät he köyhyyksissään ole peltojaan metsittäneet. Päinvastoin, jo muutenkin varakkaat ihmiset tahtovat entistä enemmän tuloja itselleen. Seuraavassa aihetta sivuava videonpätkä Vinksin vonksin

Sitten kun minua ei ole....

 

Näin tuumi isäni ostellessaan pöytäliinoja, astioita, työkaluja sun muuta. Jälkikasvu motkotti, kun varastot täyttyivät tarvekaluista. Nyt ei enää työkaluja ostella - ainakaan varastoon. Kohta on isän kuolemasta kymmenen vuotta. Miten viisaasti tehty, hankkia tarvikkeita vastaisen varalle!

Se on ikävää, kun meillä oli ne kaverukset kokoamassa hirsikehikkoa. Lupasin, että he saavat lainata joitain työkalujamme. Mutta he ottivatkin ne matkaansa eivätkä palauttaneet niitä. Sen lisäksi että ilmoittivat työtunteja reilusti enemmän kuin mitä todellisuudessa työskentelivät! Siinä meni arvokkaita halkaisukirveitä, lapioita ja muita tavaroita teille tietymättömille. Niitähän saa uusia ostettua, mutta se on surullista, kun ne olivat isäni omalle perheelleen hankkimia. Nyt ne ovat maailmalla menossa, uppo-outojen ihmisten hallussa.

Lauantaina keksin, että meillä on isäni ostama adventtikynttelikkö. Olen eräässä Facebook-ryhmässä ja päätin ottaa kuvan kyntteliköstä ja toivottaa hyvää 4. adventtisunnuntaita ryhmäläisille. Laitoin toivotuksen ajastuksella ryhmälle. Voi, jopa oli tullut peukutuksia kuvalle herättyäni ja avattuani ko sovelluksen! Mukavaa, että ihmiset tykkäsivät kuvastani. 

Meille tehtiin lisää peltoa!

 

Saimme paikallisen maansiirtoyrittäjän Aaro Timosen kunnostamaan vanha Suoniitty viljelykäyttöön. Meillä on ollut onni saada hyvät urakoitsijat avuksemme, vaikka asummekin syrjässä. Suuri osa alasta jäi vielä laidunalueeksi, mutta sekin on tukikelpoinen. Näin saamme lisää kaipaamaamme pinta-alaa ja vältymme pellonmetsityshankkeelta. Sitä nimittäin ollaan ahkerasti tarjoamassa kun muut kylän pellot on metsitetty jo aiemmin. Aina ei metsitysinnossa oteta huomioon luonnon monimuotoisuutta, maisemaa eikä kulttuurihistoriaa, eli sitä, että pellot ovat esivanhempiemme käsin raivaamia monta sataa vuotta vanhoja. Ja, onko se raha loppujen lopuksi maailman tärkein asia? Meidänkin tuttavapiirissämme on varakkaita henkilöitä, jotka maksaisivat vaikka mitä saadakseen esim. terveytensä takaisin. Tässä pieni video pellon raivauksesta ja muusta https://vm.tiktok.com/ZSX8SYFL/

Vietimme  iikonloppuna Pyhäinpäivää ja tein tiktokiin siitä videon. Linkki tässä https://vm.tiktok.com/ZSXdkBa9/

Me ollaan blogit.fi:ssä!

 

Jee! Meillä on tuo Päivärinteen perinnebiotooppi, joka niitetään käsin. Tässä on ollut perunannostoa, omenasavottaa sun muuta puuhaa. Kesällähän meillä toimii kyläkahvila ja kotimuseo, jonne tulee vierailijoita ympäri Suomea. Voit lukea lisää kotisivuiltamme www.ylapihantila.com. No, ehdin vasta tällä viikolla niittopuuhiin ja sitten välissä oli auton katsastus ym.

Muistin, että ilmoitin meidät blogit.fi - palveluun viime viikonloppuna. Iltayöstä aloin tsekkaamaan, että onko meidät hyväksytty mukaan. Normaaleja firmojen sivujahan sinne ei oteta. No, tällä kertaa olivat antaneet armon käydä oikeudesta ja mukaan olivat ottaneet, joten suurkiitos blogit.fi:n henkilökunnalle! Toisaalta ei tämä kovin mainostuksellinen (mikä sanahirviö!) blogi olekaan. Lähinnä kerron tässä mitä ns. kulissien ulkopuolella tapahtuu.

Molempien vanhempieni puolelta olen perinyt kirjoittajan sekä puhujan lahjoja. Kirjoitin jotain blogia kolme vuotta ja nyt aloin kirjoittamaan tällaista. Tervetuloa seuraamaan kaikki uudet ja vanhat tutut. Osasin älypuhelimella koodata blogit.fi:n logon tämän maatilablogini alalaitaan. Hyvä minä! 

Ensimmäinen vlogi

Jippijaijee! Tässä se on. Mun ihka ensimmäinen videovlogi. Seuraa kanavaani! 

Tervetuloa!

Yläpihan perinnetilan ystäviä on paljon ja ajattelimme perustaa tämän uuden blogin palvellaksemme paremmin teitä. Maatilallamme sattuu ja tapahtuu muulloinkin kuin kahvila-aikaan. Toivottavasti viihdytte seurassamme!
Syvemmin meihin voi tutustua kotisivuiltamme http://www.ylapiha.webnode.fi