Juuri ennen juhannusta meidät tavoitti suru-uutinen entisen kyläläisen poismenosta. Kuin tietävän lähtönsä lähestyvän, hän vieraili kotikylällään muutama päivä aiemmin. Samana iltana muodostui tavattoman kaunis, satumainen usva pelloille. Aurinko oli laskenut punaten horisontin. Ilmestys ikään kuin kunnioitti tämän suuren luonnonystävän poismenoa.
Meillä kasvaa vanha juhannusruusu ja se alkoi kukkimaan. Sade hieman haittaa kukintaa. Muuten vesi on tarpeen viljelyksille ja rengaskaivoille. Ruusun alku on mailtamme, joka oli edesmenneen henkilön mummon kotipaikka.
Vein ruusukimpun poisnukkuneen kotipaikalle.
Sinne johti metsätie.
Voi surkeus! Vainajan kotitalo oli purettu. Pienet peltotilkut, joista perhe repi vaatimattoman elantonsa, ryytimaa, marjapensaat, kukkapenkki. Kaikki oli hävitetty ja istutettu kuuselle. Parinkymmenen vuoden kuluttua kukaan ei enää tiedä, että paikalla on perhe asunut ja viljellyt peltotikkuaan. Iloineen ja suruineen. Kaikki on hävitetty ja metsitetty. Vainajan kotitalon paikalle oli tehty puutavararekkojen käännytyspaikka.
Tehometsätaloutta harjoittava naapuri oli ostanut paikan. Toinen naapuri kehui, että saatiin sekin aukko metsää kasvamaan. Näinköhän käy meidänkin, lähes 300 vuotta vanhan sukutilan peltojen ja perinnerakennusten kun nykyisistä omistajista aika jättää? Kaikki puretaan ja metsitetään kuuselle. "-Pellot täytyy metsittää että saadaan lapsille leipää", kommentoi joku takavuosina. Niin, ruokaahan saa kaupasta. Turha on hyviä peltoja maataloudelle uhrata. Kaikki maajussit ovat kepulaisia, tai vieläkin pahempaa; persuja tai vihervassareita, hyi hitto! Metsittää vaan, niin siitä saa rahaa!
En valehtele, jos sanon että itku tuli katsellessa tutun kotia.
Laskin ruusut edesmenneen tutun puretun kodin paikalle.
Vieressa valkolehdokit kukkivat. Niitä ei tehometsätalous ole vielä onnistunut hävittämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti