Testi

Nykyään on kaikenlaiset testit muodissa. Päätin ottaa selkoa huhusta, että isän puolen suku olisi lähtöisin Karjalasta. 

Niinpä tilasin MyHeritage DNA-testin. Se maksoi 38 euroa. Testipakkaus tuli matkahuollon lokeroon. Ennen näytteen ottoa ei saanut syödä eikä juoda puoleen tuntiin. Pakkauksessa oli kaksi pumpulipuikkoa joita pyöriteltiin sisäposkessa kumpaakin 30 sekuntia.

Pumpulipuikot sujautettiin koeputkiin, putket pehmokuoreen. Liimasin kirjekuoren tiukasti kiinni ja postimerkin mukaan. Sitten odottelemaan.

Meni kaksi kuukautta ennen kuin tulokset saapuivat. Välillä tuli tieto näytteeni saapumisesta laboratorioon. Tarjosivat että voisin samalla kartoittaa periytyviä sairauksia. En halunnut tietoa niistä. Mitäpä turhia pelkoja lisätä. Kaikilla on riskejä sairastua. Vain asiantuntijat osaavat sanoa miten suuri uhka todellisuudessa on.

Yöllä sähköposti piippasi. Yritin nukkua, mutta en malttanut odottaa aamuun. Testissä ei suurempia yllätyksiä tullut. Äidin puolelta Pohjanmaalta ja isän puolelta Karjalasta ja Venäjältä. Olen 97 prosenttisesti suomalainen. Kaksi prosenttia on inuiittia ja yksi prosentti Papualaista.

Aamulla tuli joltain Ranskassa asuvalta tataarilta viesti, olisimmeko sukua. Ehkä, ehkä emme. Mutta pidän meetwurstista ja hevosenlihasta, joten saattaa olla etäisten esi-isien kaikuja. Uusia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisia putkahtelee sähköpostista lähes päivittäin. Ihan mielenkiintoinen testi. Ei kannata ottaa liian vakavasti. 

Mielenkiintoinen ehdotus

Tänään ankean harmaana, lumisateisena päivänä saimme erittäin kiinnostavan ehdotuksen: myykää tämä paikka ja ostakaa rahoilla kaupungin toisella laidalla oleva kartano!

Siellä on peltoja mitä viljellä. Yhteisöllisyyttä. Eikä lainkaan sukulaisia lähimailla. Viisi sähköistettyä majoitusaittaa 20 hengelle. Ja suuri kartano keittiöineen juhlien pitopaikaksi. Juhlahuoneeseen mahtuu lähes 100 henkeä.

Eipä ole ensimmäinen ehdotus. Isoukille tarjottiin Herrasen kartanoa naapurikylältä. Mutta ukkopa päätti jäädä veljensä suvun "riesaksi" kotikylälleen. Saattaisi nykypolvillakin olla helpompi naapurikylällä, kun tämä takahikiä tuntuu rajettuneen pelkkään metsänkasvatukseen. 

Se degeneroi optimistisimmankin luonteen kun täällä lähes kaikkea perustellaan sillä, ettei "siellä metsässä" kannata tehdä mitään. Itsepähän nämä kommentoijat metsittivät kylänsä! Tällä asenteella tapetaan muutkin yrittäjät. Tai ainakin ajetaan pois. Sitten sanotaan, että huonoa väkeä kun eivät pärjänneet.

Joka tapauksessa ehdotus oli erittäin mielenkiintoinen. Mielikuvitus lähti heti laukkaamaan. Pikapikaa tein kotikutoisen SWOT-analyysin kartanon ostosta. Puitteet olisivat kehittyneemmät. Siellä on sähköt, sisävessat, suuremmat tilat, laitoskeittiö. Eikä taatusti yhtä hatara kuin tuo meidän rakennusvirheinen hörskä!

Mutta, mutta. Suuret tilat tarvitsisivat vielä enemmän huoltoa ja henkilökuntaa kuin tämä paikka. Ja täälläkin ollaan ongelmissa sopivien työntekijöiden hankkimisessa. Yhtä syrjäinen sijainti ei houkuttaisi talvimatkailijoita. Lähistöllä ei ole kansallispuistoja tai muita luontokohteita. Lähistöllä on toinen, suurempi majoituspaikka, joka sekin on talvisin vajaakäytöllä.

Kartanon ja sen maiden ostoon ei saa pikkutilan myynnistä riittävästi rahaa. Pitäisi ottaa lisäksi velkaa. Hieman pelottava ajatus hypätä vieraaseen paikkaan, jonka kannattavuudesta ei olisi takeita. Ja vielä velallisena. Loppujen lopuksi joutuisi työkkäriltä hakemaan lisärahaa, kun matkailuyrittäjyys ei syrjässä kannattaisi. Surullista katsoa täkäläisiä matkailuyrityksiä kun talviaikana ei ole riittävästi matkailijoita. Entä, kun Valamon luostari ilmoitti laittavansa ovet säppiin kolmeksi talvikuukaudeksi, kun ei kannata pitää yleisölle auki. Aukiolo tulee kalliimmaksi kuin mitä turisteista saa tuloja. Ja sehän on paljon suurempi ja kuuluisampi paikka kuin nämä pikkutekijät. Entä siten kun vieraassa paikassa tulisi koti-ikävä? Vanhaan kotiin ei olisi enää paluuta, kun se olisi myyty. 

Tutkin majoitus- ja juhlapaikkana olevan kartanon tiloja sekä hinnoittelua. Samoissa lukemissa kuin meilläkin. Meidän matkailutila toimii lähes ilman lisätyövoimaa. Meillä on komeammat maisemat kun vaan pitää pintansa metsänomistajanaapureiden sekä luontoväen mielipiteiden puristuksessa. Peltoa on viljelyyn tässäkin riittävästi. Ja tämä on vanhempi paikka, joka on edelleen saman suvun hallinnassa. Arvokas sukutila!

Jos tekisi kohtalaiset puukaupat ja kehittäisi tuloilla omaa matkailuyritystä. Valikoisi työntekijät huolella, ettei kävisi kuten edellisessä rakennushankkeessa, että saimme puliveivit huijarit lypsämään säästömme. Olen kyllä jälkeenpäin kuullut tutuilta, että he huomasivat heti että meiltä juksataan rahat ja tehdään sutta ja sekundaa. Niin kyllä huomasin minäkin. Mutta tänne on vaikea saada kunnollista työväkeä. Jouduimme maksamaan turhasta. Nyt on kallis korjausremontti edessä. 

Lisäksi voi saada Leader-rahoitusta, niin loppujen lopuksi: kannattaako tästä lähteä minnekään hötkyilemään? Tässä on kaikki sama kuin mitä tarjotussa matkailupaikassa. Pienemmässä kokoluokassa vain. Eli kehitetään tätä matkailutilaa eikä lähdetä merta edemmäs kalaan! 

Ohdakkeinen on yrittäjän tie

Vanhaa hirsirakennusta pystytettiin lähes vuosi. Eivätkä kirvesmiehet saaneet kaikkia varveja asennettua paikoilleen kuten kuvasta näkyy. 

Eräs naapurimme oli kovin huolissaan, muistammeko varmasti maksaa veroja kaikesta yritystoiminnastamme. Hän ja hänen sukunsa ei ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Paikalliselta nuohoojalta tuli tämä tieto. Hän kun oli liikkunut siellä suunnalla. 

No, ei kun veroilmoitusta vääntämään oikein pidemmän kaavan mukaan. Syksyllä tulo verotoimistosta tieto. Yrityksen ennakkoveroa on maksettava 21 prosenttia! Eihän tuo suuri ole, kun jotkut maksavat veroja 60 prosenttia. Mutta mikroyrityksen liikevaihdossa tuollainenkin osuus tuntuu. 

Näillä tuotoilla ei kannata YEL:iä tai muita maksella. Tulos pitäisi olla vähintään viisinkertainen. Harmittaa tietenkin, kun tavallisena palkansaajana ei pikkutuloista paljon veroa tarvitse maksaa. Mutta jos pyörität pientäkin bisnestä joudut maksamaan itsesi melkein kipeäksi. Kävisikö niin, että näyttäisin palkkatuloverokorttini kesäkahvila-asiakkaille ja ilmoittaisin olevani täällä duunissa vain? Maksaisivatko he minulle palkkaa kun keitän heille kahvit ja leivon pullaa? Eli olisin heillä töissä. Tuskinpa vain! 

Kun palkkasimme Veken ja Maken pystyttämään hirsirakennusta, ilmoittivat he tulleensa rakentamaan omakotitaloa. Nauroin heidän puheilleen. Eihän pyolilahoista hirsistä mitään taloja rakennella! Ja eihän tähän oltu LVI:tä eikä muita suunniteltu. Olin väärässä! Kyllä tuo hatara "lato" tuli maksamaan omakotitalon verran. Palkat osoittautuivat kaveruksille kovin suolaisiksi etanavauhtia tapahtuneen työskentelyn johdosta. Kaveruksille oli korkeista kuukausiveloituksista huolimatta epäilyttävän alhainen veroprosentti. Aivan kuin he eivät olisi palkkatyötä tehneetkään. Ihmeellistä! 

Meillä riittäisi kahvilarakennuksesta poistoja sadaksi vuodeksi. Näillä tuotoilla ei tarvitsisi yritysveroa silloin maksaakaan. Tulos jäisi miinusmerkkiseksi. Harmi vaan kun poistot on käytettävä 10 vuodessa. Silloin yritystuloksen olisi oltava toistakymmentä tuhatta euroa vuodessa. Sellaiseen ei täällä salolla voi koskaan yltää. Koko kylä metsitettiin kymmenen vuotta sitten. Eivät ihmiset tiedä, että täällä on yritystoimintaa ja että ihmisiä asunut jo 500 vuotta kun ei täällä ole muuta kuin metsää vaan. Kaikki kylätien varren kauniit niityt ja vaaramaisemat kasvavat nykyisin korpikuusikkoa. 

Olisimme ostaneet metsitetyt tienvarsipellot ja raivanneet ne takaisin nurmelle. Kylämaisema olisi säilynyt avoimena, olisimme saaneet EU-tukia ja raivauskustannukset olisi voinut vähentää verotuksessa. Olisi näkynyt, että tämähän on elävä kylä! Maanomistajilla ei ole ollut sanottavammin halukkuutta maakauppoihin. Suvun maita ei muille myydä! Mieluummin metsitetään ne. Pellonkunnostus niityksi on huomattavasti edullisempaa kuin maksaa kalliita tuntipalkkoja tupakkatauokojen ja suunnittelutuntien pitämisestä sekä talon saunan lämmityksestä ilmaisilla polttopuilla omaan käyttöön huijariremonttireiskoille! 

Sananparsi sanoo, että paistaa se päivä risukasaankin. Ja että kissa putoaa aina tassuilleen. Jos jotain hyvääkin tästä verotuksesta löytää niin sen ainakin, että nyt olemme oikein virallisesti yrittäjiä. 

Maaseudun maankäytöstä

Vietimme keskiviikkona maailman maisemapäivää. Maiseman merkitys korostuu täällä maaseudulla asuessa, töitä tehdessä. Maisemaa ei pääse "pakoon". Mikäli totuttu maisema muuttuu dramaattisesti, herättää se monenlaisia tuntoja. Ei pelkästään positiivisia. 

Radio-ohjelmassa haastateltiin Liperin seudun kyläläisiä, jonne suunnitellaan avattavaksi kivilouhosta. Äänessä oli mökkiläinen, joka on kilometrin päässä kaivoksesta. Kuinka tuleva toiminta haittaa häntä, ympäröivää luontoa ja paikallisia asukkaita. Ja varmasti se sen tekeekin. 

Jos yhtiö aikoo jotain, niin sitä noustaan yhtenä rintamana vastustamaan. Mutta, yksityiset maanomistajat saavat tehdä maillaan mitä tahtovat. Ja kukaan ei sano mitään - tuskin huomaavatkaan. Miten tämä on mahdollista? Eikö yksityisten maanomistajien alueet ole yhtä arvokkaita kuin yhtiöidenkin? 

Meidän kylällämme kävi niin että eräs metsäalan toimija kulki talosta taloon ja houkutteli kyläläiset metsittämään vanhat peltonsa. Metsäasiantuntija ei huomannut mainita maanomistajille sitä, että heidän maansa on arvokasta perinnemaisemaa eikä sitä että pellonmetsitys on vapaaehtoista.

Näin tapahtui. Kun nimi oli saatu paperiin, koneet tulivat jo seuraavana päivänä metsittämään. Meillekin käytiin useampaan otteeseen tarjoamassa metsitystä lähes 400-vuotisen sukutilan pelloille isännän maatessa sairasvuoteella. Emme metsittäneet. Kylän pellot eivät ole mitään "peltoheittoja" jossain metsän siimeksessä, vaan tyypillisissä pohjoiskarjalaisissa vaaramaisemissa puikkelehtivan kapean kylätien varrella. 

Kylämme on oli aiemmin kuuluisa komeista kaukonäkymistään, joita kävivät taiteilijat ja maisemakuvaajat ihailemassa. Alueemme määriteltiin kolmisenkymmentä vuotta sitten maisematyypiltään Vaara-Karjalan alueeksi. On ikävää kun komeat maalaismaisemat idyllisen kylätien varrella muuttuvat pian synkäksi korpikuusikoksi, eikä kukaan mahda / halua tehdä asialle mitään.  

Kun koko lähiympäristö kasvaa kuusikkoa, emme mekään saa maillemme suojelualuetta tai kaavamerkintää. Maakuntaliitossa "priorisoidaan": ei kannata säästää yksittäistä kohdetta vaikka paikka olisi miten arvokas, jos ympäristö on rahan-..... tarkoitan metsänkasvatusaluetta.

Otimme asiasta yhteyttä ELY:yn ja muihin viranomaisiin jos he voisivat estää kylämaisemien tuhoutumisen. Kaikki ovat täysin hampaattomia. Yksityisomistus on rikkomaton. Eräs ympäristöviranomainen ehdotti että ostaisimme metsitetyt pellot ja raivaisimme ne takaisin avoimeksi. Tämä ei maata omistaville käynyt. He eivät ensi-isiensä maita muille myy. Jos maanomistajat asuisivat paikkakunnalla, olisivat he harkinneet maisemiensa metsitystä ehkä tarkemmin. Kuka löytäisi kompromissin että arvokas maisema säilyisi ja lopputulos tyydyttäisi kaikkia osapuolia? 

Kuvassa kuuselle metsitettyä peltomaisemaa kylätien varressa.