Iltalenkillä

Iltalenkillä tuli mieleeni, miten aina Jenni-koiran kanssa kävellä tepsuttelimme syysiltoina kyläteitä pitkin. Joskus oli yhtä hämärää kuin tänään. Teimme välillä pitkiäkin lenkkejä. Kerran sattui tuttava olemaan liikkeellä ja varmasti ihmetteli mitä teen koirani kanssa niin kaukana.

Jenni oli ihana koira! Saimme sen eräästä talosta, kun vanha pariskunta ei jaksanut siitä enää huolehtia. Jenni oli norjan harmaa hirvikoira. Se oli naaras eikä koskaan karannut pihastaan minnekään. Sai aina olla irti. Metsästysvaisto oli pennulta mennyt, kun sen emä oli ammuttu pennun silmien eteen. Niin jotkut kertoivat. 

Jennillä kävi sulhanen naapurikylältä ja koiruus sai kolme pentua. Lapsukaiset eivät muistuttaneet lainkaan äitiään, kuten kuvasta näkyy. Valitettavasti pennuille ei käynyt kovin hyvin. Yksi meni jollekin alkoholiongelmaiselle, eikä hän jaksanut pitkään villiä pentua katsella. Toinen meni metsästäjälle. Koira ajoi kyllä jänistä, muttei haukkunut sitä. Eipä käynyt sillekään pennulle hyvin. Kolmas meni kaupunkikoiraksi. Sen kohtalosta ei tiedetä sen enempää. Jospa tällä oli onnellisempi tarina.

Jennille tuli myöhemmin kohtutulehdus. Joku sanoi, että antakaa vaan kuulaa kalloon. Aina saa uusia koiria. Ei. Veimme rakkaan Jenni-koiran eläinlääkärille. Hän leikkasi koiran ja Jenni parani ja eli vielä neljä tervettä vuotta sen jälkeen.

Jennin piti pitää suojatötteröä leikkauksen jälkeen ettei se repisi tikkejään. Ressukalle tietenkin naurettiin kun se aluksi törmäili tötterö päässään. Mutta nopeasti koira oppi syömään ja juomaan sen kanssa.

Kun tötterön sai ottaa pois Jenniltä, koira katosi vähäksi aikaa kujarakennukseen. Pehmytluonteista koiraa nolotti niin kovasti moinen muovikapistus, että päästyään siitä eroon, se meni hetkikseksi rauhoittumaan.

Vuosien jälkeen Jenni alkoi oksentelemaan ja joi paljon vettä. Voi, miten muistan erään itsenäisyyspäivän, joka meni mattopyykillä koiran oksenneltua. Veimme Jennin eläinlääkärille. Jennillä oli maksakasvain, eikä sitä voinut enää leikata.

Kuultuaan surullisen uutisen, Jennin edellinen isäntä tuli hyvästelemään koiransa ja hän itki ja halasi Jenniä. Liikuttava hetki. Muistan vieläkin, kun sairas Jenni tassutteli hiljaa keittiöön, katsoi minua sameilla silmillään kuin 

sanoakseen minulle: "-Kuule, minulla on nyt aika paha olla."

Sitten Jenni kuoli. Koira oli haudattava ja kuin ihmeen kaupalla löysimme vanhan pihlajan juuresta kivettömän kohdan. Siihen hautasimme rakkaan Jenni-koiran. Haudalle istutettiin ukonhattu muistoksi ja myöhemmin hankin pienen hautakivenkin. Jennin seuraajan, Mustin, kuoltua istutin haudoille lisäksi valkeita krookuksia ja valkovuokkoja. 

Surin pitkään ihanan Jenni-koiran menetystä. Minulla oli elämässäni vaikea vaihe asioista, joihin en itse pystynyt vaikuttamaan. Jenni oli suurena lohdun tuojana hankalina aikoinani.

Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi maton. Laitoin sen sänkyni alle, jossa Jenni tahtoi aina öisin nukkua. Yöllä herätessäni silitin Jennin karheaa karvaa ja koira röhähteli mielissään. Sain siitä suurta lohdutusta. Vielä koiran kuoleman jälkeen pidin pitkään mattoa sänkyni alla, silitin tyhjää mattoa ja muistelin Jenniä.

Jennin viereen aikanaan haudattiin Musti-koira sekä Upi-Ville-Petteri -kissa. Se on todella kaunis hautapaikka. Kylän yksi komeimmista näköaloista avautuu siihen. Vanha pihlaja kaartuu lemmikkien hautojen yli kuin suojellakseen niitä. Peltoaukea avautuu hautojen edessä ja kylätie kulkee kauempana, mutta näkyy haudoille. Mustin kuoltua pellossa kukkivat auringonkukat ja viereisellä pellolla oli apilaniitty. 

Muistelin ihanaa Jenni-koiraa tänään iltalenkilläni ja samalla kauhistelin kotikyläni metsittymistä. Kaikki maanomistajat tahtovat kasvattaa metsää ja kylän kauniit maalaismaisemat katoavat synkkään kuusimetsään.

Katsokaa nyt tuotakin kuvaa! Muualta ei päivä näy kuin sähkölinjan kohdalta ja tieurasta. Kohta varmaan sähkötkin kaapeloidaan maahan kun linjalla ei saa kasvattaa metsää. Metsänomistajat ryhtyvät laskemaan, miten monta mottia puuta jää tuottamatta sähkölinjan kohdalla. 

Valtio tai muut ns. viralliset tahot eivät voi puuttua tähän kehitykseen. Ollaan vaan tumput suorina ja katsotaan vierestä. Metsäalan toimijat taas voivat täysin vapaasti houkutella ihmiset metsittämään arvokkaat kylämaisemansa kysymättä naapureiden, kyläläisten tai seudun matkailuyrittäjien mielipidettä asiaan. 

Tällainen toiminta ei ole oikein! Jälkipolvet syyttävät vanhempiaan kulttuuriperinnön tuhoamisesta. Kuka takoisi näille järkeä päähän? Eivät he köyhyyksissään ole peltojaan metsittäneet. Päinvastoin, jo muutenkin varakkaat ihmiset tahtovat entistä enemmän tuloja itselleen. Seuraavassa aihetta sivuava videonpätkä Vinksin vonksin