Sää lämpeni viimeinkin ja lumet sulivat kasvimaalta. Meillä on pieni mansikkamaa, josta oli tarkoitus hankkia lisätuloja, kuinkas muuten! Mutta luonnonmukaisin menetelmin kasvatettuna sato jää heikommaksi kuin tavan apulannalla tuotettuna. Eikö kanankakka ehdi sulaa ja vaikuttaa tarpeeksi nopeasti?
Lisäksi, mikäli perustaa mansikkapenkin suoraa heinäpeltoon kesannoimatta sitä ensin, tahtovat voimakkaat heinäkasvit tunkea läpi vankastakin mansikkakankaasta.
Siinä rapsutellessani tuli mieleeni käymäni torimyyntireissut. Maassamme on paljon yksinäisiä ihmisiä. He tulevat torille ym. paikkoihin hakemaan juttuseuraa. Mikäs siinä!
Nykyaikana tehokkuus on muotia. Tuli ajatus, että luterilaiseen Suomeenkin pitäisi perustaa jokin karitatiivinen sääntökunta, tai kutsua olemassaoleva sellainen, auttamaan yksinäisiä ihmisiä.
Minulla on oma työni ja voin vaihtaa muutaman ystävällisen sanan yksinäisyyttä kokevan kanssa, mutta koen voimavarani siinä tehtävässä rajalliseksi. Eihän Yksinäisten Ystävien sääntökuntia voi perustaa joka kuntaan ja kaupunkiin, mutta ajatus on työstämisen arvoinen.
Katoliset, ja osin myös ortodoksiset, en tunne heitä kovin tarkkaan, sääntökunnat auttavat usein juuri näitä yksinäisiä sieluja. Siihen mukaan voisi olla opetustoimintaa, diakoniaa, vähävaraisten auttamista ja muuta sopivaa. Nykyään kun on nämä sosiaaliset mediat ja muut, niin apua voisi tarjota myös virtuaalisesti. Onko tällaisessa ideaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti