Kulunut päivä oli taas monivivahteinen. Sekä ihmissuhteiden että työasioiden puolesta. Täällä on nämä vanhat suvut, jotka puolustavat omiaan. Jos jokin asia aiheuttaa ristiriitaa, heti ollaan yhdessä puolustuskannalla. On surkuhupaisaa, kun loppujen lopuksi täkäläisten pikkumurheet ovat kuin kärpäsen pieru maailmankaikkeudessa. Jo naapurikylällä niille hymähdetään. - Ai, teilläkin on niin. Toisaalta, jos jokin merkityksettömältä tuntuva asia on jollekin tosissaan tärkeä, niin kukapa sitä häneltä estää!
Illan koittaessa sain työasiani järjestykseen. Kevät on hektistä aikaa. Kaiken touhun ja hyörinän keskellä mieli kaipaa lepohetkeä. Kukin rauhoittuu omalla tavallaan. Minulla rauhoittuminen tarkoittaa esivanhemmilta perittyä rukoilemista. Perinnepihassa ollaan tässäkin asiassa perinteisellä linjalla. Täältä on pitkä matka kirkkoon. Ja toisaalta, jos harvoin käy kirkossa, aktiivisemmat kirkossa kävijät katsovat, mikäs tuolla on kun tänne tuli? Eihän häntä yleensä täällä näy. Joillekin "metsä kirkkoni olla saa!" Joskus on tehtävä kuten viisas Opettaja 2000 vuotta sitten neuvoi: "-Mene huoneeseesi, sulje ovi perässäsi ja rukoile Isääsi, joka salassa on!" Meniköhän nyt aivan sanasta sanaan, mutta sinne päin.
Olen käyttänyt meditaation apuvälineenä varkautelaisen Aki Könösen Posliinistudiolta hankkimaani ruskeasävyistä ruusukkoa. Se on kevyt. Keveydellään se kuin siirtää käyttäjänsä taakkoja vähemmän painaviksi. Minulla on kaksi itse näpertämääni ruusukkoa ajoilta, jolloin käytössäni ei ollut nettikauppojen ihmeellistä maailmaa. Tämä iltana päätin kaivaa kätköistäni ensimmäisen oikean ruusukon, jonka tilasin aikoinaan East Side Artilta. Lieneekö koko liikettäkään enää olemassa?
Makuuhuoneen liukuovisenkki auki. Sieltähän helminauha huolellisesti taiteltuun kirjekuoreen kätkettynä löytyi. Siinä on mustat, kulmikkaat, painavat helmet. Posliinistudion ruusukossa on soikeat kevyemmät. Vanhan ruusukon metalliosat olivat patinoituneet ajan saatossa. Otin ruusukon käteeni. Se tuntui painavalta. Nostalgiset muistot tulvahtivat mieleeni. Ruusukon paino nosti tunteet pintaan. Tuli tunne, että painavampi ruusukko auttaa keskittymään paremmin meditaatioon. Se kaunis ruskea ruusukko tuntui äkkiä hieman heppoiselta. Mutta sekin on arvokas! Jossain nettikirjoituksessa sanottiin että rukoukset pyhittävät rukousnauhan. Samoin kuin menneiden sukupolvien rukouksista jää kirkkoon oma tunnelma.
Mietiskelin torstain ruusukon aiheet. Katsoin vastakkaisella seinällä olevaa sukutaulua. Ajattelin menneitä sukupolvia. He kaikki ovat täällä ajassa ollessaan rukoilleet. Rukous kantaa sukupolvien yli. Ajatukseni eivät harhailleet kuten viimeksi sillä uudemmalla, kevyemmällä ruusukolla mietiskellessä. Oliko tähän vanhaan rukousnauhaan tarttunut sittenkin - aavistus pyhää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti